Mediataiteilija ja elokuvaohjaaja Timo Wright on työskennellyt elokuvien parissa jo yli 20 vuotta. Hänen teoksiaan on esitetty lukuisissa näyttelyissä ja festivaaleilla kotimaassa ja kansainvälisesti. Wright on tehnyt sekä kokeellisia että perinteisempiä elokuvia, niin dokumentaaria kuin fiktiota.
Tällä hetkellä hän on kiinnostunut erityisesti virtuaalitodellisuuden mahdollisuuksista elokuvien tekemisessä. Työn alla on kaksi AVEKin tukemaa VR-dokumenttielokuvaa, jotka valmistuvat tänä vuonna.
Mono No Aware kertoo Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden tyhjentämistä kylistä. Katsojat voivat VR-lasien tai muiden päätelaitteiden avulla kulkea kylissä tavaten niiden entisiä asukkaita.
”Olen ollut kuvaamassa Fukushimassa. Se on mykistävä paikka, koska se on onnettomuuden jälkeen ollut kymmenen vuotta tyhjillään. Sinne ei ole helppo päästä, mutta VR:n avulla voi tarjota mahdollisuuden kävellä kylissä ja kohdata näitä ihmisiä”, Wright kuvailee. ”Teoksen olisi voinut kuvata klassisesti käyttämällä video- tai elokuvakameraa, mutta jotenkin siellä tuntui, että VR voisi tuoda teokseen vielä jotain lisää.”
Toinen AVEKin tukema työ on Everyday Vrealities -dokumenttielokuva erilaisista kodeista ja perheistä. Kodit ovat 3D-skannattuja, ja niissä oleva elämä on kuvattu volumetrisesti eli 3D-muodossa. Katsoja voi seurata ihmisten arkista elämää liikkuen kodista toiseen.
Erilaiset kodit ja erilaisten perheiden arki ovat kiinnostaneet Wrightia pitkään, ja hän on tarttunut aiheeseen aiemmin myös valokuvin sekä perinteisellä elokuvakameralla. Hän uskoo toisten ihmisten arjen herättävän monissa uteliaisuutta, ja virtuaalitodellisuus voi avata tähän yhä läheisemmän näkymän. Idea teoksesta syntyi dokumentaarisen työskentelyn kautta.
”Mietin sitä tunnetta, joka on ollut, kun on itse ollut kuvaamassa perinteisiä seurantadokumenttielokuvia ja ollut tuntemattoman ihmisen kodissa. On seisonut siellä nurkassa kameran ja mikrofonin kanssa ja nähnyt, miten tämän ihmisen elämä aukeaa. Sen mahdollisuuden tarjoaminen katsojalle kiinnosti”, Wright kertoo.
Useamman kerran AVEKista tukea saanut Wright kuvaa tuen roolia välttämättömäksi taiteelliselle työskentelylleen. Hänestä on arvokasta, että AVEKissa tuetaan monenlaista taiteellisesta tekemistä ja laajasti hyvin erilaisia teoksia sekä hankkeita.
Wright sai Everyday Vrealities -teokselle AVEKista uusien digitaalisten kulttuurisisältöjen kehittämiseen tarkoitettua DigiDemo-tukea. Tuki rahoitetaan opetus- ja kulttuuriministeriön määrärahalla, joka puolittui tänä vuonna. Wright pitää leikkausta hyvin valitettavana, sillä hän näkee tuen äärimmäisen tärkeäksi uusien hankkeiden käynnistämisessä. Monet muut rahoitusmuodot vaativat jo alun kehittelyvaiheessa osoitusta taloudellisesta tuottavuudesta. Vapaampi innovointi on tällöin hankalaa.
”Tällaisessa pienessä maassa resurssit ovat aina rajoitettuja. Meidän pitää kilpailla muiden maiden tekijöiden kanssa ideoilla, jolloin on todella tärkeää tukea erilaisia kokeiluja”, Wright toteaa.
DigiDemo on luovalla alalla ainoa tuki, joka mahdollistaa demojen kehittämisen ilman taloudellista painetta. Tämän avulla voi syntyä aidosti uutta ja innovatiivista sisältöä. Kun hanke pääsee demovaiheen jälkeen eteenpäin, on pääomasijoittajien vuoro. Julkisella tuella kuitenkin sysätään potentiaalisesti menestyvät ideat ylipäänsä alulle.
”Se ensimmäinen askel voi monesti olla se kaikista tärkein”, Wright kiteyttää.
VR ei ole itseisarvo, mutta tarjoaa uusia mahdollisuuksia
Vaikka Wright on viime aikoina tehnyt elokuvia virtuaalitodellisuutta hyödyntäen, teoksen aihe on lopulta se, mikä määrittää tekotavan. Taiteelliset lähtökohdat ovat samoja riippumatta siitä, onko kyseessä perinteisesti vai volumetrisesti kuvattu elokuva.
VR kuitenkin muuttaa tekemistä. Perinteisessä elokuvassa esimerkiksi rajataan sitä, mitä kuvataan ja siten myös suunnataan katsojan näkökulmaa. VR-teoksessa katsojalla on enemmän valtaa – hän voi itse päättää, mihin katsoo, kuinka kauan ja kuinka monta kertaa.
Tekijälle tämä tarkoittaa jatkuvaa uuden opettelua ja ajattelutavan muuttamista: ”Se on ollut jopa aika hurjaa. On välillä ollut ihan uusia juttuja, jotka on pitänyt miettiä – esimerkiksi miten leikataan VR-dokkaria. Se on ollut vähän vaikeampaa kuin perinteisen elokuvan leikkaaminen.”
Wright toivoo, että virtuaalitodellisuus mahdollistaisi katsojalle entistä syvemmän uppoutumisen elokuvan maailmaan ja siten myös myötäelämisen kuvattavien tuntemusten kanssa. Hän korostaa, ettei tämä poista vaatimusta teoksen kiinnostavuudesta.
Wright kertoo virtuaalitodellisuutta hyödyntävästä Step to the Line -dokumenttielokuvasta (ohj. Ricardo Laganaro, 2017), jonka katsominen teki häneen syvän vaikutuksen. Lyhytelokuva kertoo kalifornialaisesta vankilasta vapautuneiden elämästä.
”Se oli todella voimakas ja erilainen kokemus verrattuna mihinkään aikaisempaan, kun elokuvan henkilö tavallaan kirjaimellisesti seisoi ihan siinä vieressä. Silloin käsitin, että virtuaalitodellisuutta voisi mahdollisesti hyödyntää myötäelämisessä tai toisen näkemisessä aivan uudella tavalla”, Wright kertoo.
Mitä on tulevaisuuden yhdessäolo digitalisaation ja koronan jälkeen?
Virtuaalitodellisuuden lisäksi Wright on pohtinut viime aikoina paljon myös digitaalista jalanjälkeä ja läsnäoloa. Seuraavaksi hän haluaisi teoksissaan tarkastella sitä, minkälaisia ihmissuhteita muodostuu virtuaalisesti, esimerkiksi tietokonepeleissä, livestriimeissä tai VR-chateissä.
”Luulen, ettei nuoremmille sukupolville virtuaalisessa ja fyysisessä maailmassa näkeminen ole joko tai, vaan sekä että. Ne eivät ole vastakohtia toisilleen. Jollekulle digitaalinen ihmissuhde voi olla aivan yhtä todellinen kuin fyysisen maailman ihmissuhteet”, Wright toteaa.
Kuluvan vuoden aikana digitaalisen vuorovaikutuksen on saanut kokea muutkin kuin siitä kiinnostuneet tai siihen tottuneet. Kun fyysisiä kohtaamisia on koronan vuoksi rajoitettu, jokaisen on ollut pakko kohdata ihmisiä myös virtuaalisesti, esimerkiksi Zoom-illanistujaisten muodossa. Toisaalta pandemia on saattanut myös korostaa fyysisen läsnäolon merkitystä.
”Samaan aikaan kun digitalisaation eri muodot etenevät vääjäämättömästi, korona on tuonut esiin meidän palavan tarpeemme nähdä toisiamme fyysisessä maailmassa”, Wright toteaa. ”On kiinnostavaa kuvitella, minkälaisia tulevaisuuden yhdessäolon tavat ovat – fyysisessä tai digitaalisessa maailmassa tai niiden yhdistelminä.”
Teksti: Iina Saarinen
Kuvat: Riitta Supperi
