Elokuvantekijä Pavel Andonov. Kuva: Riitta Supperi.
Kerro Flowers of Farewell -teosprojektistasi. Miten päädyit aiheen pariin ja mistä teos kertoo?
Elokuvani on nuoren ihmisen kasvutarina oman vanhemman hautaamisesta vieraassa maassa. Hautasin oman isäni vuonna 2020 Bulgariassa, ja vaikka Bulgaria onkin minulle tuttu maa, se aiheutti monia haasteita hautajaisten järjestelyssä.
Minua kiinnostaa se tunne, mitä ihminen kokee astuessaan surun ja epäuskon saattelemana vieraaseen yhteiskuntaan tekemään hyvin arkista toimenpidettä, kuten hautaamista.
Kahden hyvin erilaisen kulttuurin välillä eläneenä tuntuu myös, että kuolema Suomessa ja Pohjoismaissa ylipäätänsä on piilotettua, kun taas esimerkiksi Bulgariassa se on läsnä jokapäiväisessä elämässä.
Mikä on ammatillinen taustasi? Miten olet päätynyt elokuvien tekemisen pariin?
Olen sydämeltäni tavallinen duunari. Rakastan tehdä työtä käsilläni ja aloitin työteon jo 13-vuotiaana. Tein kaikenlaisia duuneja parikymppiseksi toimien muun muassa siivoojana, muuttomiehenä, trukkikuskina ja rakennustyöntekijänä. Työ ja sen ahkera tekeminen on aina ollut minulle hyvin tärkeää elämässä. Samalla olen jo pienestä pitäen ollut hyvin kiinnostunut taiteesta ja etenkin valokuvaamisesta.
Vaarini, jota en koskaan tavannut, oli elokuvaaja ja työskenteli aikoinaan Suomi-Filmillä. Kotona meillä oli hänen vanha arkkunsa, joka oli täynnä hänen tavaroitaan. Linssisuojuksia, filmirullia ja vanha Yashica. Vaarin Yashicalla aloitin valokuvaamisen, ja sen jälkeen olenkin melkein aina kuvannut filmille. Ehkä juuri filmille kuvaamisessa on sitä samanlaista käsityöläisyyttä, mistä nautin.
Päädyin lopulta hyvin sattumalta elokuva-alalle. Ystäväni haki Salattujen elämien respaan muutamaksi päiväksi tuuraajaa ja soitti minulle. Siellä tapasin valaisija Kimmo Kaamasen, joka pestasi minut valoharjoittelijaksi. Sen jälkeen aloin tehdä töitä elokuva-alalla muun muassa valoteknikkona ja tuotantokoordinaattorina samalla toteuttaen omia projektejani pienen kollektiivin kautta. Meni vielä aika monta vuotta ennen kuin uskalsin kunnolla ruveta tekemään omia elokuvia.
Lopulta hakeuduin vuonna 2019 London Film Schooliin maisteriopintoihin. Kansainvälinen koulu avasi silmät kunnolla koko maailman elokuville ja lisäsi varmuutta omaan tekemiseen. Sen jälkeen olen uskaltanut kutsua itseäni myös aidosti elokuvaohjaajaksi ja huomannut välillä olevani ylpeä omasta tekemisestä.
Minkälaiset elokuvat, muut taiteen muodot tai elokuvan tekijät inspiroivat omaa työskentelyäsi?
On useita elokuvantekijöitä, valokuvaajia ja taiteilijoita, jotka ovat inspiroineet minua, mutta musiikki on aina ollut kaiken inspiraationi lähde. Isäni oli rumpali, ja jo pienenä kuuntelimme paljon hyvin erilaista musiikkia. Hän rakasti jazzmusiikkia, ja hänen kauttaan siitä on tullut myös minulle erittäin tärkeä musiikkilaji, johon aina palaan.
Uskonkin, että elokuvan teko on parhaimmillaan myös improvisointia. Kun yhdessä työryhmän kanssa syntyy hetkessä jotain sellaista, mitä ei olisi tullut käsikirjoittaessa ajateltuakaan, olemme minusta lähimpänä sellaista elokuvantekoa, mitä haluaisin tehdä.
Minkälaisia aiheita tai teemoja olet kiinnostunut käsittelemään teoksissasi?
Minua kiinnostavat pienten ihmisten tarinat, jotka koskettavat jotakin isompaa kysymystä yhteiskunnassamme. Myös kahden ihmisen välinen syvä ihmissuhde ja sen intiimiyden välittäminen elokuvan keinoin katsojille on asia, jossa koen olevani hyvä.
Minkälaisena näet verkostoitumisen roolin elokuvien tekemisessä?
On tärkeää saada perspektiiviä omalle tekijyydelle etenkin kanssatekijöiltä. Silloin voi oivaltaa jotain sellaista, mitä ei ollut ajatellutkaan. Siksi on tärkeää, että on olemassa Kehittämön kaltaisia ohjelmia, joissa verkostoituminen on aidosti elokuvataiteeseen liittyvää.
Nykyään on myös todella paljon festivaaleja ja niissä tapahtuvia tilaisuuksia, joissa pitäisi tavata ihmisiä, vaikka haluaisi vain katsoa ja puhua elokuvista. Jotkut niistä tilaisuuksista tuntuvat vievän enemmän energiaa kuin tuovan.
Loppupeleissä tuntuu, että joskus verkostoituminen on myös aikaa pois seinään tuijottelusta ja ympärillä olevan maailman ihmettelystä, siitä tylsyyden tunteesta, jossa ainakin minulle syntyvät ne parhaimmat ideat.
Millaisia haasteita aloittelevat elokuvantekijät mielestäsi kohtaavat uransa käynnistämisessä Suomessa?
Tähän kysymykseen on varmasti hyvin monta vastausta. Tuntuu, että Suomessa vielä tuetaan uusia ja vanhoja elokuvantekijöitä melko hyvin. Toisaalta taas täällä valmistuneet elokuvat ovat välillä tiettyyn muottiin ahdettuja.
Se, että asiat Suomessa ylipäätänsä ovat aika hyvin, aiheuttaa myös eräänlaista varman päälle tekemistä. Se taas estää uusia tekijöitä uskaltamasta tehdä juuri sitä hulluinta, mitä haluaisivat, koska pelätään, että sellaiselle ei löydy rahoitusta.
Olisi hieno nähdä enemmän Kehittämön kaltaisia mahdollisuuksia myös pienemmässä mittakaavassa, kuten lyhytelokuvissa. Ennen kaikkea Suomi tarvitsee minusta moniäänisempää ja eri yhteiskuntaluokista tulevaa elokuvakerrontaa sekä elokuvantekijöitä.
Minkälaisia asioita haluat erityisesti kehittää Kehittämön aikana?
Ennen kaikkea haluaisin saada enemmän itsevarmuutta tekemiseeni, etenkin kirjoittamiseen. Vaikka pelkään epäonnistuvani, nautin toisaalta myös pelon tunteesta, koska se saa minut tekemään töitä tavoitteeni eteen kahta kauheammin. Elokuvantekijänä tunnen itseni usein huijariksi, ja siitä olisi joskus kiva päästä eroon.
Pavel Andonov työstää Kehittämössä Flowers of Farewell -draamaelokuvaa, jonka tuottaa Ilona Tolmunen Madesta.
Kehittämö on AVEKin ja Suomen Kulttuurirahaston uusi kehittämisohjelma, jonka tavoitteena on vahvistaa sukupolvensa lahjakkaimpien tekijöiden omaäänisyyttä ja synnyttää uusia, korkeatasoisia audiovisuaalisia teoksia. Ohjelmaan valitut tekijät saavat teostensa kehittämiseksi 55 000 €:n tuen sekä henkilökohtaista mentorointia alan kansainvälisiltä huippuammattilaisilta.
Ohjelman mahdollistaa Suomen Kulttuurirahaston taloudellinen tuki. Ohjelma rahoitetaan puoliksi Suomen Kulttuurirahaston tuella ja puoliksi AVEKin yksityisen kopioinnin hyvityksestä tulevilla tekijänoikeusvaroilla.
