Dokumenttielokuvalla voi muuttaa maailmaa ja vaikuttaa ihmisiin, uskoo yli 30 vuotta dokumentaristin uraa tehnyt John Webster. Parhaimmillaan vaikuttava dokumentti pukee yhteiskunnallisesti merkityksellisen sanoman esteettisesti kiehtovaan muotoon.
”Haluan näyttää ihmisistä oikean ja totuudenmukaisen kuvan rajallisessa kuvausajassa. Siksi välitän henkilöistä kameran edessä ja pyrin tutustumaan dokumentin aiheeseen niin hyvin kuin vain voin”, Webster kuvailee ja lisää:
”Minua kiinnostaa dokumentissa se, miten tietyn sanoman, kauneuden ja emootion voi löytää ja tallentaa todellisuudesta. Fiktiossa taas nämä elementit pitää laittaa teokseen tai jäljentää.”
Webster pitää dokumenttielokuvan etuna sitä, että se on oikeaa elämää, ei keksittyä fiktiota. Katsojaa ei tarvitse erityisesti vakuutella tai saada puolelleen. Toki dokumentaarikin rajaa kohteensa sen mukaan, milloin kamera käy ja milloin ei.
”Dokumentti on tehokas vaikuttamisen keino, koska elokuva on emootion taidetta. Dokkarin avulla ihmiset saadaan ymmärtämään, omaksumaan ja oivaltamaan asioita tunteiden kautta.”
Yhteiskunnallisen vaikuttamisen ei kuitenkaan tarvitse olla turhan vakavaa. Siksi Websterin dokumenttielokuvissa on myös humoristisia sävyjä. Vaikka kyseessä olisi raskas aihe, elokuvantekijän mielestä katsojan pitää saada välillä edes pientä helpotusta ja kepeyttä.
”Huumori on iso osa meidän kaikkien elämää. Asiat voivat olla joskus niin hauskoja tai niin kipeitä, että niille pitää nauraa. Se on yksi tapa purkaa tunteita.”
Dokumentaristin työnkuva on elämänvalintakysymys
Dokumenttielokuva on intensiivinen projekti, johon Webster sitoutuu aina täysillä. Koska yhden elokuvan teko kestää kolmesta neljään vuotta, teoksen aihevalinta on myös elämänvalinta. Mieluisaan aiheeseen on Websterin mielestä loputtoman mielenkiintoista syventyä.
”Aiheen pitää olla sellainen, josta todella välitän tai josta koen, että siinä on vääryys, jonka voi yrittää korjata elokuvan avulla.”
”Dokumentaristina saan olla tekemisissä kiinnostavien ihmisten kanssa kameran edessä ja takana. Pääsen näkemään maailmasta ja elämästä sellaisia asioita, joita en millään muulla tavalla pystyisi näkemään. Elän hetken jossain ihan toisessa todellisuudessa.”
Uutta aihetta valitessaan Webster miettii, onko dokumentaarille riittävästi katsojia ja pystyykö hän käsittelemään aihetta ihmisiä kiinnostavalla tavalla. Ideaalitilanteessa aihe on niin universaali, että elokuva on relevantti vielä viiden vuoden päästä – tai paljon pidempään.
Webster saa edelleen eniten palautetta Pölynimurikauppiaista, joka on yksi hänen ensimmäisistä dokumenttielokuvistaan. Vuodelta 1993 oleva elokuva piirtää niin autenttisen kuvan lama-ajan Suomesta, että se tekee katsojaan lähtemättömän vaikutuksen.
Myös elokuvantekijän muut teokset ovat olleet oman aikakautensa kuvia. Esimerkiksi Sukkien euroelämää (1999) kurkistaa EU:n hallinnolliseen järjestelmään, Sen edestään löytää (2005) avaa Salon poliisin arkea ja The Happy Worker (2022) pureutuu työelämän viheliäisiin ongelmiin.
”Muistan elokuvani etenkin ihmisistä: millaista elämäni oli silloin, kun vietin aikaa esimerkiksi pölynimurikauppiaiden, poliisien tai toimistotyöntekijöiden kanssa.”
Elokuvataide ottaa osaa ilmastonmuutoskeskusteluun
Ilmastonmuutos on Websterin mielestä yksi vaikeimmista aiheista – onhan se koko ihmiskuntaa uhkaava tarina. Silti hän on halunnut tarttua ilmastonmuutokseen useammassa dokumentissaan: Katastrofin aineksia (2008) ja Tulevilla rannoilla (2017) tarkastelevat aihetta eri näkökulmista.
”Ilmastonmuutos ei synnytä meissä ihmisissä luontaista emotionaalista reaktiota verrattuna nopeasti eteneviin ja yllättäviin katastrofeihin, kuten tsunameihin.”
”Ilmastonmuutos on kuitenkin eksistentiaalinen kysymys, ja minulla on siihen taiteilijana vielä jonkinlainen mahdollisuus vaikuttaa. Mitä vaikkapa lapsenlapseni ajattelisivat, jos en olisi käsitellyt aihetta kertaakaan?”
Webster koki oman ilmastoherätyksensä ennen kuin hän alkoi tehdä Katastrofin aineksia -dokumenttia. Hän uskaltautui laittamaan itsensä ja koko perheensä likoon, sillä dokumentti kuvaa heidän keskiluokkaista elämäänsä vuoden ajan. Tavoitteena oli vähentää öljynkäyttö minimiin.
”Etsin tapoja, joilla ilmastonmuutosta voisi käsitellä kiinnostavasti eikä saarnaavasti. Sitten totesin, että jos meidän kaikkien tulisi muuttua, työ pitäisi aloittaa itsestäni.”
Parhaillaan Webster työstää loppuun dokumenttia maastopaloista. Sään ääri-ilmiöt, kuten tuhoisat maastopalot, ovat lisääntyneet juuri ilmastonmuutoksen takia. Elokuvassa seurataan suomalaisia pelastajia, jotka kouluttautuvat sammuttamaan suuria maastopaloja Etelä-Euroopassa.
”Pelastajat eivät ole kokeneet koskaan mitään vastaavaa. Tilanne on heille yhtä uusi kuin katsojille.”
”Dokumentti on tarina siitä, miten meidän kaikkien on tehtävä yhdessä töitä, jotta selviämme isoista kriiseistä. Elokuva kertoo ihmisistä, jotka oman henkensä uhalla yrittävät suojella meitä ilmastonmuutoksen pahimmilta vaikutuksilta.”
Kopiosto-korvaukset muodostavat merkittävän tulonlähteen
Tekijänoikeuskorvaukset muodostavat olennaisen osan Websterin tuloista. Siksi tekijänoikeudet ovat elokuvantekijälle kaikki kaikessa. Kopiosto maksaa korvauksia sekä esittäville taiteilijoille että teosten tekijöille, kuten Websterin kaltaisille ohjaajille ja käsikirjoittajille.
”Henkilökohtaiset tekijänoikeuskorvaukset vaihtelevat vuosittain, mutta ne ovat joka tapauksessa osa av-alan ansaintalogiikkaa. Tänä vuonna korvaukset vastaavat kolmen kuukauden palkkaani eli neljäsosaa koko vuosituloistani.”
Yrittäjänä Webster haluaa pitää av-alan tekijöiden puolta. Tekijänoikeuksia ei ole varaa polkea.
”Tekijänoikeuskorvaus on maksu siitä, että katsoja saa käyttää minun tuotettani. Lisäksi korvaus on minulle vahva kannustin tehdä sellaisia kulttuurituotteita, joita yleisö haluaa nähdä.”
Tekijänoikeuskorvaus ei siis ole pakollinen paha tai ikävä vero, jonka elokuvantekijä vaatisi käyttäjältä. Webster antaa yksinkertaisen esimerkin: onhan ratikkalipullakin hinta, eli ratikan käyttämisestä pitää maksaa korvaus.
Valtio voisi myös lisätä taloudellisia kannustimia, joiden avulla kansainvälisiä elokuvatuotantoja saataisiin Suomeen. Isoilla tuotannoilla on iso vaikutus kansantalouteen.
Kopiosto-korvaukset ja AVEKin tuet ovat tarjonneet Websterille mahdollisuuden tehdä elokuvia pitkäjänteisesti sekä Suomessa että kansainvälisesti. Tekijänoikeusjärjestelmä takaa sen, että tekijä on oikeutettu korvauksiin, kun elokuvaa kopioidaan tai tallennetaan vuosienkin päästä. Esimerkiksi Pölynimurikauppiaat kerryttää edelleen tuloja Websterille.
Av-kulttuuri tuottaa valtiolle aineetonta ja aineellista hyötyä
Suomen elokuva-ala on muuttunut valtavasti vuosikymmenten varrella. Jos 1990-luvulla elettiin kotimaisen elokuvan yltäkylläistä renessanssia, nykykehityksestä Webster on hyvin huolissaan.
”Leikkaukset yksityisen kopioinnin hyvitykseen ovat järjettömiä, kun katsotaan, mitä korvauksilla saadaan aikaan. Leikkausten sijaan korvauksia pitäisi oikeasti lisätä entisestään.”
Yksityisen kopioinnin hyvitys on korvaus luovan työn tekijöille siitä, että jokainen kansalainen saa kopioida ja tallentaa teoksia omaan käyttöönsä. Se perustuu EU-direktiiviin ja tekijänoikeuslakiin. Kopioston ja AVEKin kautta hyvitysvaroista on aiemmin ohjattu tekijöille yhteensä noin 5,5 miljoonaa euroa vuosittain. Nyt hallitus on päättänyt leikata hyvityksen kokonaistason puoleen.
Jotta suomalainen av-ala ei näivety, Webster kannustaa rahoittamaan nykyistä enemmän etenkin kansainvälisiä yhteistuotantoja. Hän uskoo sen olevan nopein ja tehokkain tapa saada suomalaiset tekijät kansainvälisille markkinoille. Näkyvyys vie suomalaista elokuvaa eteenpäin.
”Valtio voisi myös lisätä taloudellisia kannustimia, joiden avulla kansainvälisiä elokuvatuotantoja saataisiin Suomeen. Isoilla tuotannoilla on iso vaikutus kansantalouteen laajemminkin.”
Elokuvantekijöille ja tuotantoyhtiöille AVEKin tuet ovat arvokkaita. AVEK onkin tukenut vuosien saatossa lähes kaikkia Websterin elokuvia. Tuilla on iso rooli paitsi kotimaisissa teoksissa myös kansainvälisissä yhteistuotannoissa.
Webster mainitsee intialaisen Writing with Fire -dokumentin (2021), jossa hän oli mukana suomalaisena osatuottajana. Alun perin AVEK tuki elokuvaa ensimmäisenä julkisena rahoittajana. Lopulta elokuva pääsi kilpailemaan parhaan dokumenttielokuvan Oscarista vuonna 2022.
”Kun puhutaan tuista ja apurahoista, kuulostaa monesti siltä, että av-ala aiheuttaisi yhteiskunnalle pelkkää tappiota. Tuet eivät kuitenkaan ole almuja vaan investointi, joka tuottaa valtiolle moninkertaisesti takaisin aineetonta ja aineellista hyötyä.”
Teksti: Nelli Leppänen
Kuva: Riitta Supperi
