Kiitos. Kiitos ihan törkeän paljon. Kiitos minua palkinnonsaajaksi ehdottaneille ja kiitos raadin jäsenille hyvästä päätöksestä. Kiitos myös kaikille minuun uskoneille kuraattoreille ja taiteilijoille, jotka ovat auttaneet minua eteenpäin taiteellisella urallani. En ihan rehellisesti odottanut saavani tällaista palkintoa ainakaan näin aikaisin urallani, joten jo ehdolla oleminen tuli aika isona, iloisena yllätyksenä.
Taiteeni kumpuaa pakkomielteistä. Otan jotain, mitä en saa pois mielestäni, jotain mikä ei mene ohi vain puhumalla siitä, ja annan itselleni luvan uppoutua siihen täysillä. Tämä on ehkä yleisesti persoonaani kuvaava piirre. Minulla on tapana tarttua johonkin asiaan tosi intensiivisesti, lähes pakkomielteisesti, ja olen kokenut hedelmälliseksi valjastaa sen taiteelliseen tuotantooni. Arjessani saatan yrittää hillitä pakkomielteisyyttäni – olla kohtuullinen ja maltillinen, mutta taiteellisessa työskentelyssäni annan itselleni luvan hypätä juttuihin pää edellä. Tämä ei ehkä kuulosta ainutlaatuiselta piirteeltä taidealalla työskentelevälle ihmiselle, mutta koen, että on silti olennaista kertoa se selittääkseni työskentelyprosessiani. En työskentele niin, että päättäisin ensin teeman tai sanoman, vaan seuraan sen sijaan niitä erityiskiinnostuksenkohteitani, ja luotan siihen, että siellä on jotain löydettävissä. Silloinkin, kun päällisin puolin se kiinnostuksen kohde saattaa vaikuttaa tyhjäpäiseltä tai nololta. Yleensä se juttu on jollain tapaa nolo.
Minun on usein vaikea selittää, mitä olen työstämässä ennen kuin minulla on jotain konkreettista näyttää. Sillä se jokin, mikä tekee siitä tärkeän ei ole vielä verbalisoitunut mielessäni, mutta minulla on vaistonomainen tunne, että se on hyvin, hyvin tärkeää. Ainakin minulle.
Nämä mielenkiinnon kohteet vaihtelevat monimutkaisesta, vaikeasti kuvailtavissa olevasta tunnetilasta, kuten EN GARDE -teoksen kanssa, tavanomaisempaan pakkomielteen kohteeseen – faniuteen, kuten Survivor– ja Faint-teosten kohdalla. Survivorin tapauksessa tarkoittaen siis amerikkalaista Selviytyjät-tosi-tv-ohjelmaa, Faintin kohdalla liittyen Linkin Park -bändiin ja sen laulajaan Chester Benningtoniin. Molempien teoskokonaisuuksien kohdalla minulla oli tarve sukeltaa siihen pakkomielteeseen löytääkseni sen lähde – jokin ydin sille, miksen voi päästää irti, mikä saa minut palaamaan sen äärelle yhä uudelleen ja miten se liittyy toisiin elämääni vaikuttaviin ilmiöihin.
Viime kuukausina, osittain Australian residenssiaikani innoittamana, olen ollut erityisen kiinnostunut tietynlaisista puista, niiden kaarnasta ja epifyyttisistä kasveista, joita kasvaa niitä vasten. Tuntuu, että kun kerron tämän, niin se ehkä saa aikaan ajatuksia tietynlaisesta luontoaiheisesta taiteesta. Luulen kuitenkin, että se tapa miten minä lähestyn näitä kasveja on vähän erilainen. Olen kirjoittanut tarinaa liittyen traumaan ja sen vaikutuksiin näiden kasvien näkökulmasta.
Vaikka lähtökohdat taiteelleni – kaikki mistä olen puhunut tähän asti – ovat todella subjektiivisia ja jopa itsekkäitä, olen enenevissä määrin alkanut ymmärtää ja uskoa minua puoleensa kutsuvien teemojen poliittisiin ulottuvuuksiin. Tällä tarkoitan, että minulla on tapana lähestyä aiheita, jotka liittyvät valtaan, toimijuuteen ja rakenteelliseen väkivaltaan.
Iso osa teoksissani näkyvästä väkivaltaisesta kuvastosta kumpuaa jostakin lähes kehollisesta liikkumatilan ja toimijuuden puutteen tunteesta. Tunteesta, ettei ole hallinnassa ja ettei pysty vaikuttamaan sosiaalisiin tilanteisiin, rakenteisiin ja hierarkioihin. Se tunne kaikuu omaan elämään ja ruumiiseen asti. Tuntuu kuin tulisi puristetuksi ja murskatuksi näiden raskaiden, valtavien ja peräänantamattomien rakenteiden välille. Pehmeydelle ja herkkyydelle on tarve, mutta sille ei ole tilaa. Tämä järjestelmä ei ole rakennettu käsittelemään pehmeyttä ja haurautta. Jollain tavalla koen puhuvani ehkä vieraantumisesta, mutta ei vain yhteisöstä tai marxilaisittain työstään, vaan omasta kehostaan. Kyseessä on tietynlainen dissosiaatio, joka on ikään kuin aivojen hätäuloskäynti – tapa irrottautua todellisuudesta, joka on liian traumatisoiva.
Tähän liittyen voin sanoa, että muutama teokseni sivuaa sisällöltään mielenterveyteen liittyviä teemoja, ja näen sen puolen työskentelystäni myös poliittisena. Vieraantuminen, masennus ja ahdistus ovat hurjan yleisiä sukupolvikokemuksia, joita on poliittisesti hyödyllistä medikalisoida ja nähdä yksilön ongelmina. Mutta taito sopeutua sairaaseen yhteiskuntaan ei ole hyvä mittari mielenterveydestä. Minulle on selkeää, että monen asian yhteiskunnassamme on muututtava radikaalisti ja nopeasti mikäli tahdomme jatkaa tällä planeetalla, yksilöinä ja yhteisöinä.
Halusin myös puhua vähän käyttämästäni mediasta. Me olemme täällä AVEK-mediataidepalkinnon takia, joten on toki olennaista puhua audiovisuaalisista mediataiteen teoksista, joita olen tehnyt. Sen saralta olen erityisen ylpeä siitä, että Survivor-teokseni oli ensimmäinen Kiasman kokoelmiin hankittu videopeli. Se teos on muutenkin minulle tärkeä ja keskeinen. Se oli myös aika suuruudenhullu projektina: lähteä tekemään tietokonepeliä hyvin tiukalla aikataululla ja vähäisellä pelidevaus-kokemuksella. Samalla se oli kuitenkin innostavaa, motivoivaa ja toteutunut haave, pelin tekeminen. Siis ihan oikean, toimivan, pelattavan videopelin tekeminen, ja sitten vielä nähdä ihmisten pelaavan sitä. Se oli upea, mutta myös uuvuttava kokemus, ja ajoi minut burnoutin partaalle. En sano tätä saadakseni myötätuntoa, vaan ollakseni avoin ja rehellinen siitä, millaista taiteen, kuten monen muunkin projektiluontoisen työn, tekeminen usein on.
Mutta halusin puhua mediasta, ja minulle on tärkeää tuoda keskusteluun myös työskentelyni toinen – materiaalinen, fyysinen, veistoksellinen – puoli. Teen veistoksia monin materiaalein, mutta niitä yhdistää usein pehmeys ja erityinen tekstuurisuus. Joskus otan muotteja ja teen valoksia, toisinaan ompelen ja kirjon käsin. Usein yhdistän tekemiäni videoita ja veistoksia installaatioksi, joka muodostaa teoskokonaisuuden.
Minulle on tärkeää pyrkiä löytämään tasapaino digitaalisen, pääasiassa tietokoneella tapahtuvan työskentelyn ja toisaalta käsillä tekemisen välillä. Tämä tasapaino ei ole tärkeää vain oman hyvinvointini ja taiteen tekemisen motivaation ylläpitämisen takia, vaan uskon myös, että digitaalisten teosten tuominen fyysiseen, haptiseen maailmaan antaa sille jonkin toivottavan, mutta vaikeasti kuvailtavan piirteen. En tarkoita tätä arvottavana kommenttina – esimerkiksi YouTubessa esitettävällä videolla tai Steamistä ladattavalla videopelillä on oma toivottava piirteensä, jota ei paikallistetussa galleriainstallaatiossa voi ikinä saavuttaa, nimittäin teoksen helppo saavutettavuus ja esteettömyys sekä yksityinen kokemus. Joten molemmat tavat kokea digitaalisia teoksia ovat valideja, mutta olen kiinnostunut tutkimaan sitä aluetta, missä digitaalinen ja fyysinen limittyvät ja nähdä, mitä erityistä siellä on löydettävissä.
Silläkin uhalla, että tästä tulee vähän kiusaannuttavasti mieleen jokin Oscar-puhe, haluan myös käyttää tämän tilaisuuden kiittääkseni ystäviäni, joista moni on myös taiteilija omalla sarallaan. He ovat omilla tavoillaan muovanneet minusta sen taiteilijan ja ihmisen, joka tänään olen.
Osan heistä kanssa olen tehnyt myös konkreettisesti yhteistyötä taiteessani, mm. Artor Jesus Inkerö, Kristoffer Ala-Ketola, Jaakko Uoti, Santeri Räisänen ja Eetu Sihvonen. Toisten kanssa olen puhunut paljon taiteesta tai toisaalta vain elämästä, kiitos niistä keskusteluista Suvi Poutiainen, Riia Lehtonen, Johannes Anttila, Minna Koivisto, Heini Salminen ja Siiri Ervasti.
Osan kanssa tulen vielä ehkä työskentelemään yhdessä, ainakin toivon niin. Koska tämä ammatti on omalla tavallaan aika yksinäinen. Ja vaikka yhteistyö on usein haastavaa ja nostaa pintaan hankalia tunteita, voin katsoa nyt taaksepäin ja tajuta, että ne ovat myös olleet niitä tilanteita, joissa olen oppinut eniten uutta, ja joissa ajatteluni on laajentunut eniten. Joten vaikka välillä tykkäänkin nyplätä jotain käsinkirjontaa yksin, toivon, että tulen aina jossain määrin työskentelemään yhdessä kiinnostavien ja taitavien ihmisten kanssa, ja että me voidaan opettaa toisillemme uusia näkökulmia.
Asia, jonka olen kuitenkin huomannut ja jota pelkään tässä meidän jatkuvasti yksilöitä toisiaan vastaan laittavassa ja kilpailua korostavassa yhteiskunnassa on, että ulkopuolelta se tunnustus halutaan usein antaa vain yhdelle henkilölle. Elokuvien kohdalla ohjaajalle, vaikka ehkä siellä ollaan valmiimpia myös näkemään se, että esimerkiksi käsikirjoittaja, editoija ja näyttelijät vaikuttavat valtavasti lopputulokseen. Kuvataiteessa sitä tiimiä ei usein nähdä tai haluta nähdä, vaan kaikki krediitti annetaan sille yhdelle taiteilijalle, jonka nimellä teos on esillä.
Joskus taideteokset ovat yksin yhden henkilön tekemiä, mutta esimerkiksi Survivor-videopeli oli valtava panostus itseni lisäksi myös Santeri Räisäseltä ja Eetu Sihvoselta, joiden kanssa olimme ydintiimi pelin takana. Lisäksi pelin tunnelmaan vaikuttivat hurjan paljon Eero Pulkkisen äänisuunnittelu ja Aukra-bändin tekemä musiikki. Se on teos, jota en olisi voinut toteuttaa yksin, enkä ilman rahallista tukea, jota sain Kiasmalta, AVEKilta ja Paulon Säätiöltä.
Kiitos myös Koneen Säätiölle, joka on tukenut minua työskentelyapurahalla. Ja Suomen Kulttuurirahasto, jonka tuella pääsin Sydneyyn Artspace-residenssiin, josta juuri äsken palasin. Se oli hirveän antoisa ja kasvattava kokemus.
Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä enemmän tuntuu, että on valtavasti tahoja, joita kiittää siitä, että olen tässä, ja se ajatus on aika hämmentävä. Viimeiseksi mutta eniten ja vähän noloiten haluan kiittää äitiäni, joka on aina tukenut minua siinä mitä olen halunnut tehdä, vaikkei hän aina olisi ihan ymmärtänytkään, että miksi.
Tämä saattaa nyt vaikuttaa vähän höpsöltä, että kiittelen tässä kaikkia äidistä Arjaan, mutta se on se fiilis mikä minulla nyt on. Tunnen kauheasti kiitollisuutta tässä hetkessä. Huomaan saaneeni tosi paljon, ja minulla on vähän melkein syyllinen olo siitä, että näinkö olen nyt onnistunut huijaamaan kaikkia?
Kiitos.
– Reija Meriläinen
Kuvat Meriläisen teoksista.