Kerro tarkemmin projektistasi. Mistä siinä on kyse? Mitä teemoja tai kysymyksiä se tutkii?
Mitt år i fiktionen on psykologinen draama luovan kirjoittamisen opettajan ja hänen oppilaansa välisestä ystävyydestä. Jenny on keski-ikää lähestyvä pidättäytyväinen taidekriitikko, joka kokee kriisin. Elvira on kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivä karismaattinen nuori ja lahjakas aloitteleva kirjoittaja, joka osallistuu Tukholman ulkopuolella syrjäseudulla sijaitsevassa kirjoittaja-akatemiassa järjestettävälle kurssille. Naisia yhdistävä tarve paeta todellisuutta muodostaa heidän välilleen monimutkaisen ystävyyden.
Elokuva paitsi tarkastelee merkityksellisyyden etsimistä taiteen kautta myös kuulustelee tapoja, joilla taiteilija voi varastaa muilta. Tarinani tutkii kirjoittamisen eettisiä ehtoja etenkin autofiktiossa sekä sitä, miten tarinankerronta voi pohjimmiltaan riistää muita ihmisiä ja ympäröivää maailmaa.
Elokuvassa Jennyn on valittava joko toisesta ihmisestä huolehtiminen, kuten hänen odotetaan tekevän, tai kerrankin oma itsensä. Tämä on hänen keski-iän kriisinsä ydin, jota hän ei pysty käsittelemään rehellisesti. Jennyn ja Elviran välille muodostuu eräänlainen kieroutunut, läheisriippuvainen äiti-tytärsuhde. Pystyvätkö he olemaan ystäviä? Voiko kirjailijalla ylipäänsä olla ystäviä?
Miten päädyit työstämään tätä aihetta ja miksi se on sinulle erityisen tärkeä tai kiinnostava?
Nautin inspiraation ammentamisesta itselleni tutuista tosielämän asioista ja niiden muuttamisesta fiktiiviseen muotoon. Siksi sijoitin tarinani syrjäseudulla sijaitsevaan kirjoittajakouluun, jossa olen itse ollut vuoden mittaisella kirjoittajakurssilla. Biskops Arnö on Pohjoismaissa tunnettu monen suuren kirjailijan, kuten Karl Ove Knausgårdin, Sara Stridsbergin ja Tone Schunnessonin, entisenä opinahjona. Työstäessäni käsikirjoituksen ensimmäistä vedosta kävin uudestaan kurssilla koulussa ja palasin sinne kerran kuussa tekemään taustatutkimusta, kokemaan ilmapiiriä ja salakuuntelemaan keskusteluja.
Paikan päällä kirjoittaminen oli erittäin palkitsevaa ei pelkästään siksi, että tämä Mälaren-järvellä sijaitseva saari on upea satoja vuosia vanhoine tammipuineen, usvaisine vehnäpeltoineen ja metsineen, vaan myös siksi, että käsikirjoitukseni syvällisistä tarkasteluista oli suuri apu ensivedoksen viimeistelyssä.
Tarkastelen tarinassa moraalista vapautta taiteen tekemisessä eräänlaisena paholaisena. Se turmelee päähenkilöni, houkuttelee hänet itsekkyyden ja individualismin tielle ja lopulta johtaa hänet tilanteeseen, jossa hän on vapaa, mutta yksin. Oma kirjoitustapani lähtee usein liikkeelle autofiktiosta, ja pyrin koko ajan keksimään, miten voin tasapainottaa sen oman elämäni kanssa. Autofiktion haasteena on, että se edellyttää oman näkökulman välittämistä totuudenmukaisesti silläkin hinnalla, että samalla pettää itselleen läheisimmät ihmiset.
Kriitikot ovat väittäneet, että autofiktio edustaa individualismia tai narsismia. Olen eri mieltä. Minusta autofiktiivistä kirjoittamista voidaan pikemminkin ajatella eräänlaisena sosiaalisena itsemurhana. Taiteilija paljastaa intiimeimmät yksityiskohdat itsestään sekä myös ystävistään ja perheestään uhmaten siten kaikkia yksityisyyden normeja. Autofiktion paradoksi on yleensä siinä, että mitä enemmän kirjoittaja paljastaa, sitä paremmin hänen projektinsa menestyy. Knausgård on tästä syystä malliesimerkki autofiktiosta. Mutta mitä tapahtuu muille ihmisille, jotka päätyvät tämän subjektiivisen kokemuksen sisään ja tulevat (väärin) luonnehdituiksi? Sosiaalisen median aikakaudella henkilökohtainen brändi on valuuttaa ja sen hallinnan menettäminen voi tuntua varkaudelta. Mutta onko meidän todella pakko valita taiteen ja elämän välillä?
Suomenruotsalaisena identifioidun enemmän pohjoismaalaiseksi kuin suomalaiseksi ja haluan kirjoittaa tästä kokemuksesta, johon sisältyy tietty vieraantuneisuus ja ulkopuolisen näkökulma molemmissa maissa. Nautin sellaisen hahmon luomisesta, joka tutkii tätä kokemusta ja jota ohjaa juuri tällainen ulkopuolisuuden tunne.
Asuin ja opiskelin Ruotsissa suuren osan ajastani parikymppisenä. Minulla on yhteinen kieli ruotsalaisten kanssa, mutta kulttuurieroja on paljon. Minua on ajan myötä alkanut kiehtoa kulttuurisiin stereotypioihin liittyvä hienovarainen kulttuurinen dynamiikka ja mikroaggressiot. Hyödynnän näitä nyansseja usein kirjoittaessani etenkin kohtauksia, jotka käsittelevät ryhmädynamiikkaa ja sosiaalisen vallan käyttöön liittyviä odotuksia.
Miten uskot, että Kehittämö auttaa sinua saavuttamaan tavoitteesi elokuvantekijänä?
Olen tehnyt tasaisesti työtä ensimmäisen kokopitkän elokuvani eteen siitä asti, kun valmistuin elokuvataiteen maisteriksi Göteborgissa sijaitsevasta HDK-Valand-akatemiasta vuonna 2022. Viimeisen kolmen vuoden aikana olen keskittynyt kirjoittamaan useita käsikirjoituksia, ohjaamaan yhtä Ylen draamasarjaa ja osallistumaan Nordic Film Labiin kehittääkseni ideoitani ja laajentaakseni verkostoani. Lisäksi sain Svenska Kulturfondenin apurahan myötä tilaisuuden kirjoittaa täyspäiväisesti yhden vuoden ajan.
Tällä hetkellä työni keskipisteenä on ensimmäisen kokopitkän elokuvani, Mitt år i fiktionen, käsikirjoittaminen ja ohjaaminen, ja odotan innolla ”vuottani Kehittämössä”. Kovinkaan monelle ensielokuvalle ei myönnetä joka vuosi rahoitusta. Kehittämö tarjoaa sekä tukea että edellytykset käsikirjoituksen työstämiseksi tarpeeksi vahvaksi, jotta se voi olla yksi rahoituksen saajista. Ei ole mitään ulkoisia tekosyitä sille, miksi käsikirjoitus ei voisi olla loistava. Kaikki riippuu nyt minusta, ja olen täällä tehdäkseni parhaani.
Myös yksi pitkäaikainen unelmani on toteutunut: minulla on nyt mentori. Käsikirjoituskonsultti Nayeem Mahbub tulee mukaan projektiin, ja odotan innolla, mitä jatkuva mentorointi voi tuoda prosessiin. Lisäksi Kehittämö tarjoaa minulle ja tuottajalleni Jenni Jaurille tilaisuuden työskennellä tiiviisti ja rakentaa yhdessä vankka pohja elokuvalle. Koska olen lähinnä opiskellut ulkomailla, näen Kehittämön merkityksellisenä askeleena kohti asemani vakiinnuttamista täällä koto-Suomessa.
Haastattelu: Ella Jaakkola
Kuva: Riitta Supperi
