AVEKin tukema Elina Talvensaaren Neiti Aika sai ensi-iltansa marraskuussa Amsterdamin Idfassa, maailman tärkeimmällä dokumenttielokuvafestivaalilla. Näytöksen päätteeksi ohjelmistosuunnittelija Laura van Halsema veti keskustelutilaisuuden.
”Milloin tiesit, että tekisit elokuvan tästä aiheesta?” van Halsema kysyi ensimmäiseksi.
”Tajusin heti, että asunnon sisältö pitäisi kuvata, mutta ensin minulla ei ollut siihen aikaa. Aihe ei jättänyt rauhaan ja aluksi ajattelin tehdä siitä viiden minuutin lyhärin. Lopulta elokuvasta tuli tunnin mittainen”, Talvensaari vastasi.
Ohjaaja törmäsi aiheeseensa, kun astui perheensä ostamaan asuntoon Käpylän Olympia-kylässä. Siellä oli jäljellä edellisen asukkaan koko jäämistö. Sirkka-Liisa oli asunut huoneistossa vuodesta 1952 kuolemaansa saakka 2012, viimeiset melkein 20 vuotta yksin.
”Sirkka-Liisa oli testamentannut omaisuutensa Suomen luterilaiselle evankeliumiyhdistykselle. He olivat vieneet sieltä vain arvoesineitä. Seinillä näkyi taulujen paikkoja. Kaikki muu oli jäljellä”, Talvensaari kertoo ensi-iltaa seuraavana päivänä.
”Meillä oli kuukauden siirtymä vuokra-asunnosta uuteen kotiin. Remontoidessa omat ja Sirkka-Liisan kamat olivat limittäin ja lomittain.” Toisen ihmisen jälkeen jäänyt omaisuus herätti eksistentiaalisen kysymyksen. Mitä tavarat kertovat omistajastaan? Siitä Talvensaari teki elokuvan.
Talvensaaren perhe päätyi säilyttämään osan Sirkka-Liisan tavaroista: astioita, kirjahyllyjä, tuoleja. ”Ompelutarvikkeet ja laajat nappivalikoimat ovat olleet ahkerassa käytössä. Sen sijaan en tiedä, mitä pitäisi tehdä kaikille raamatuille. Minulla ei ole niille mitään käyttöä, mutta tuntuisi raa’alta heittää ne roskikseen”, Talvensaari miettii.
Napit kertovat käsitöistä ja raamatut uskonnollisuudesta, mutta kalusteet eivät paljasta kovin paljon omistajastaan. Sirkka-Liisalta oli jäänyt kuitenkin paljon materiaalia: kirjeitä, valokuvia, päiväkirjoja, kaitafilmejä…
Silti Talvensaari teki paljon etsiväntyötä saadakseen selville, millainen Sirkka-Liisa oli. Elämä hahmottuikin. Sirkka-Liisa syntyi vuonna 1915, palveli sodassa ilmatorjuntalottana, solmi pitkän avioliiton Veikon kanssa, matkusteli paljon ja eli lopulta kauan ilman sukulaisia.
Myöhäisvaiheiden yksinäisyys tuntuu elokuvassa raskaalta, jopa niin, etteivät kaikki tahtoneet ymmärtää sitä näytöksessä. Joku yleisöstä kysyi, eikö Talvensaari ottanut yhteyttä Sirkka-Liisan sukulaisiin, vaikka elokuvassa kerrotaan, ettei heitä ole.
”Kuvasimme paljon minua hiippailemassa ympäri Suomea tekemässä salapoliisin töitä, mutta asiat koostuivat niin pienistä paloista, ettei se toiminut. Jostain syystä olen kiinnostunut aiheista, joita on hankala kuvata, kuolleesta henkilöstä ja seksityöläisistä, jotka eivät voi näkyä kuvissa.”
Talvensaaren edellinen dokumentti Puhtaus ja vaara (2016) kertoi seksityöstä. Hän huomauttaa, että juuri essee-elokuva, erityisesti Kanerva Cederströmin tuotanto, veti hänet dokumentintekijäksi.
Haasteista huolimatta – tai ehkä niiden takia – Neiti Aika on hieno henkilökuva. Talvensaarelle se kertoo ennen kaikkea ajan kulumisesta ja sen merkityksestä ihmisen elämälle. Elokuvansa kertojana hän sanoo, että elämän merkitys piilee hetkissä eikä muistoissa tai saavutuksissa.
Sirkka-Liisa eli 96-vuotiaaksi. Kun Talvensaari punoo itsensä hänen tarinaansa, Neiti Aika peilaa ajan vääjäämätöntä vaikutusta yksilötason lisäksi historiassa.
”Onhan elämä muuttunut hirveästi. Sirkka-Liisa tulee ihan eri taustasta kuin minä, varallisuutensa menettäneestä säätyläisperheestä. Veikko oli työläinen eivätkä he pitäneet kirkkohäitä. Oletan, että se oli Sirkka-Liisalle vapauttavaa, vaikka hän olikin uskonnollinen”, Talvensaari miettii. ”Naisten vapaus on tietysti lisääntynyt valtavasti.”
Myös teknologia on muuttunut ja lisääntynyt ihmisten elämässä valtavasti. Nykyään valokuvia otetaan puhelimilla enemmän kuin ikinä. Mutta kuinka kestäviä digitaaliset jäljet ovat?
Sirkka-Liisasta ja hänen elämästään on runsaasti analogista materiaalia, jota elokuvassa saattoi hyödyntää. Mutta mitä meistä jää? Muistellaanko meitä Facebook-profiilia selaamalla? ”Kukaan ei tiedä, kuinka kauan kuvat säilyvät kovalevyillä. Ehkä meistä ei jää paljon mitään. Ajatus kaiken katoavaisuudesta ahdisti ja oli tärkein syy tehdä tämä elokuva. Sirkka-Liisan tarina tekee kysymykset ajan kulumisesta ja kaiken hetkellisyydestä näkyviksi”, Talvensaari sanoo.
Elokuvantekijästä sentään jää ainakin elokuvia. Talvensaaren (s. 1978) opiskelijalyhäri Miten marjoja poimitaan (2010) on näytetty Idfassa kaksi kertaa, ensin opiskelijaelokuvien kilpailussa ja sitten Pirjo Honkasalon valitsemana Female Gaze -ohjelmassa 2014.
Hän on käynyt myös pari kertaa Idfa Academy -koulutuksissa, kerran Neiti Ajan kanssa. Nyt se pyrkii maailmalle Idfan kautta. Neiti Aikaa jakelee upouusi suomalainen Raina-yhtiö, jonka mukaan festivaalilta löytyi kiinnostuneita.
”Kiva, vaikkei kiinnostus vielä meinaa, että se menee mihinkään. Telkkarit tuskin jonottavat esseedokumenttia, mutta festivaalit voivat ottaakin sen”, Talvensaari sanoo tyynesti.
Harri Römpötti,
Amsterdam