Mikä on mielekästä taiteellista ja kulttuurista toimintaa ekologisen kriisin aikakaudella?
Tämän kysymyksen vuoden 2021 AVEK-palkittu Tuomas A. Laitinen esitti palkintopuheessaan viime syksynä. Sen jälkeen kokemus poikkeuksellisesta kriisiajasta on syventynyt entisestään, vähintään Euroopassa. Pandemiaa jatkoi vuodenvaihteessa globaalisti levinnyt koronaviruksen omikronmuunnos. Helmikuussa Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
”Tässä on toki vaikeat ajat miettiä taiteenkaltaisen tekemisen peruskysymyksiä noin yleisellä tasolla, kaiken kaaoksen keskellä. Mutta toisaalta on myös vaikea ajatus, että luovuttaisi”, Laitinen toteaa. ”Usein omat teokseni liittyvät jollain tavalla yhteiskunnan suuriin kysymyksiin, vaikkapa juuri erilaisten ekologisten kuvioiden kautta, mutta toisaalta on myös kiinnostavaa tuoda keskusteluun outoja kerrostumia ja yllättäviä yhteyksiä.”
Taide voikin toimia eräänlaisena välineenä toisenlaisen todellisuuden kuvitteluun. Se voi kertoa asioiden tilasta, mutta myös siitä, mikä voisi olla toisin. Laitinen viittaa esimerkiksi climate fiction -kirjallisuuteen, jossa dystopioiden lisäksi tulevaisuutta saatetaan tarkastella utopioiden kautta. Ilmastotoimiemme seurauksia voidaan ikään kuin testata tällaisen poliittisen mielikuvituksen avulla.
”Siihen liittyy usein sellainen eetos, että aktiivisen kuvittelun kautta pyritään löytämään toisenlaisia keinoja elää maapallolla. Ymmärrän, että monille on tärkeää, että taiteessa asioita sanotaan suoraan. Itselleni kuitenkin kollaasit ja kerrostaminen sekä asioiden yhteyksien ja keskinäisriippuvuuksien tarkastelu on ollut luontevin tapa lähestyä tekemistä.”
Laitisen teokset käsittelevät usein esimerkiksi tiedonmuodostusta, kehon ja aineen riippuvuussuhteita sekä ekosysteemien muutosta. Hän kuitenkin välttelee liian tiukkoja taiteen kategorisointeja ja teostensa sanallistamista. Esimerkiksi jonkin taiteen nimeäminen ekotaiteeksi tai ekologiseksi taiteeksi tuntuu kapealta ja yksinkertaistavalta.
”Jos kykenisin tyhjentävästi sanoilla selittämään, mistä teoksessa on kyse, se muuttuu helposti taiteena aika valjuksi. Tämä liittyy kuvailevan kielen ylivaltaan ja todentamisen logiikkaan, joka pyrkii siihen, että kaikelle olisi jokin ’järkevä’ selitys”, Laitinen pohtii.
”Mielestäni kiinnostava ekologisiin seikkoihin pureutuva taide on oikeastaan aina sellaista, että se ottaa huomioon asioiden ja tilanteiden monimutkaiset riippuvuussuhteet, toimijuudet, ylijäämät ja jäljet. Eli yksittäisen seikan sijaan keskitytään asioiden yhteyksiin. Yksittäiset teokset, tiivistykset, voidaan ehkä ajatella jonkinlaisina uutoksina, joita syntyy, kun asioita sekoitetaan toisiinsa.”
Kun tehdään tiukka erottelu eri taiteenlajien välillä, asioita on vaikeampi yhdistää.
Laitiselle ympäristökysymykset kiteytyvät työkaluihin ja työn tekemisen tapoihin, kuten materiaalin käyttöön ja kierrättämiseen. Kun Laitinen esimerkiksi suunnittelee installaation ripustusta, hän pyrkii valitsemaan sellaisia tapoja, jotka toimivat erilaisissa tiloissa ja joita voi siten käyttää myöhemmin uudelleen.
Hän kuitenkin korostaa, ettei tällainen ajattelutapa välttämättä istu kaikenlaiseen taiteeseen. Hänen oma työskentelynsä on kuitenkin rakentunut niin, että materiaalien uudelleenkäyttö voi olla osa taiteellista prosessia. Materiaalin kiertokulku tuli osaksi Laitisen ajattelua, kun hän vuonna 2012–2015 teki kuparin kiertokulkuja, ekstraktivismia ja mytologioita käsittelevää teossarjaa, jonka ensiesitys oli Espoon modernin taiteen museo EMMAssa. Ekstraktivismilla viitataan talousmalliin, joka perustuu luonnonvarojen laajamittaiseen hyödyntämiseen ja hyväksikäyttöön maailmantaloudessa.
”Kupari kulkee kaivoksista jalostukseen ja sitten jollekin yritykselle, ja sitä käytetään erilaisien tuotteiden valmistukseen. Samaan aikaan kaupungit toimivat toisenlaisina kaivoksina, kun kuparia varastetaan rakennusten rakenteista. Sitten materiaali tulee eri reittejä kuluttajalle hieman vieraannuttavassa olomuodossa, jossa materiaalin historialliset kerrostumat on peitetty tehokkaasti”, Laitinen toteaa.
”Sen jälkeen on ollut vaikeaa ajatella mitään materiaalia ilman, että miettii siihen liittyviä kerrostumia ja sieltä usein löytyviä sorron mekanismeja.”
Alkemistisia keitoksia, symbiooseja ja lasiveistoksia mustekaloille
Mediataiteen kentällä tapahtuu Laitisen mukaan jatkuvasti kiinnostavia taiteiden välisiä synteesejä, joiden kautta voisi löytyä myös uusia tapoja työllistää taiteilijoita. Esimerkiksi pelitaiteessa tai pelituotannoissa voitaisi Laitisen mukaan nähdä tulevina vuosina kiinnostavia yhteistöitä – kunhan tahtoa ja väyliä tekemiseen löytyy.
”Kun tehdään tiukka erottelu eri taiteenlajien välillä, asioita on vaikeampi yhdistää. Aika monessa kuviossa tuotannon kulku voi olla lopulta aika samanlainen. Videotaiteen sisälläkin on niin monenlaisia eri muotoja ja ajatusmalleja siitä, mitä se on ja mitä se voi olla, joten tuntuu aika turhalta jäädä kiinni mediakeskeiseen keskusteluun”, Laitinen toteaa.
Uudet tekemisen tavat vaativat kuitenkin tahoja, jotka ovat fasilitoimassa erilaista osaamista ja kohtaamisia.
”Myös muiden kuin taideinstituutioiden on tultava siihen jollain tavalla mukaan. Kun uusia teknologisia mahdollisuuksia syntyy, jotkut taiteilijat ovat valmiita käyttämään niitä ja kokeilemaan niillä. Olisi hienoa, että tukea saisi laajemmin tässä kokeiluvaiheessa”, Laitinen kiteyttää.
Symbioosit ja synteesit esiintyvät Laitisen puheessa usein. Hän ammentaakin teoksiinsa paljon Taideyliopistolle parhaillaan työstämästään tohtorintutkielmasta, joka käsittelee symbioottisia prosesseja. Tällä hetkellä Laitinen on keskittynyt teolliseen symbioosiin, jolla viitataan tapoihin hyödyntää jonkin teollisuuden alan synnyttämää ylijäämämateriaalia jollain toisella teollisuuden alueella.
”On kiinnostavaa tarkastella, miten biologisen symbioosin käsite valuu muille yhteiskunnan alueille. Symbioosit heijastuvat myös tapaan, jolla teen taidetta. Millä tavalla voin hyödyntää ylijäämän omista teoksistani, olkoon se renderöity kuva tai lasiosa seuraavaa teosta varten? Tästä toimintatavasta voi ehkä myös johtaa kysymyksen siitä, miten jatkumot ilmenevät.”
Laitinen pyrkiikin nykyään ajattelemaan teosten tekemistä yhä enemmän eräänlaisena jatkumona ja kollaasina, jossa asioiden uudelleenyhdistämisestä paljastuu uusia näkökulmia ja sitä kautta myös uutta taidetta. Hän on mieltynyt reseptimetaforaan, jossa yksittäisistä aiheista ja erilaisista tavoista työskennellä syntyy uudenlainen ”alkemistinen keitos”, uusi kokonaisuus, joka voi olla enemmän kuin pelkkä osiensa summa. Teos voi olla jotakin erilaista kuin mitä tekijä alun perin on odottanut tai lähtenyt hakemaan.
”Sanon usein, että teosten aiheena on reaktio. Kun materiaalit ja elämänmuodot tulevat osaksi samaa tilaa, siinä syntyy aina uudenlaisia reaktioita. Sen takia kokeilu ja eri tutkimusaihioiden yhdistely on tärkeää”, Laitinen toteaa.
Monesti teokset voivatkin syntyä kokeilun ja tekemisen tapojen kautta. Toisinaan taas jokin tietty sana tai tapa ajatella alkaa vetää puoleensa ja viedä taiteellista prosessia eteenpäin. Yksi tällaisista on mustekalat, joille Laitinen on tehnyt lasiveistoksia.
Laitinen kyseenalaistaa yhteiskunnallemme tyypillistä projektimaisuutta, jossa yksi teos saatetaan loppuun ja toinen aloitetaan. Kollaasimainen ajattelu on yhteydessä myös materiaalien uusiokäyttöön ja siihen, että samoihin aiheisiin voi palata moneen kertaan.
”Josko taide voisi olla vähän kuin sellainen puutarhamainen organismi, joka kasvaa pikkuhiljaa ja siihen voi sisältyä monenlaista tutkimusta.”
Laitiselle on myös erityisen tärkeää, että teos resonoi emotionaalisella tai kehollisella tasolla. Hän kertoo miettivänsä usein sitä, millaisia tarttumapintoja teokset antavat katsojalle tai kokijalle tai millaisia kehollisia kokemuksia teos voi synnyttää.
”Varsinkin tehdessäni installaatioita, on kiehtovaa ajatella, miten teos toimii tilassa ja osana kokonaisuutta. Kyse on paljon myös arkkitehtuurista ja teoksen kokijan liikkeestä tilassa. Kun tein lasisia naamioita, siinäkin ajattelin teoksen kokemisen tapoja. Maskin päälle laittaminen muuttaa sitä, millä tavalla kuulee ja näkee asioita ja toisaalta sitä, miten muut näkevät sinut. Ja mustekaloille tehdyt lasiveistokset voi myös nähdä jonkinlaisena biomorfisena arkkitehtuurina, ehdotuksena lajienväliselle kommunikaatiolle kehollisen kokemisen kautta.”
Kesällä uuden levyn live-ensiesitys Flow Festivalilla
Helsinki Contemporary -galleriassa on 3.7. asti esillä Laitisen Solvent-näyttely, jota hän kutsuu yhdistelmäksi jo aiemmin käsiteltyjä teemoja ja kokonaan uusia näkökulmia.
”Olennaisena elementtinä näyttelyssä on ympäristön suojeluun tarkoitetut valuma-altaat, joiden pohjalta olen alkanut rakentaa teoksia. Olen miettinyt paljon säiliöitä, suojia, ja symbioottisia prosesseja. Näissä altaissa on toisaalta myös jotain visuaalisesti kiehtovaa. Niistä tulee mieleen 1970- ja 1980-lukujen scifi-elokuvien lavasteet, esimerkiksi Silent Running ja Alien -elokuvien kautta.”
Näyttelyssä on esillä myös uusi monikanavainen ääniteos ja lasiveistoksia eri sarjoista, kuten kyynelpulloista inspiraationsa saaneita teoksia. Ääniteos The Cauldron yhdistää symbioottisen reseptikokoelman, suolistomaiset äänet, polyrytmisen hengityksen ja ympäristödatan. Teos on saanut inspiraationsa William Shakespearen Macbeth-näytelmän kolmesta noidasta.
Laitisen teoksia on esitetty useissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä niin Suomessa kuin ulkomailla. Viime kesän Helsinki Biennaalissa Vallisaaressa esitetty ΨZone-teos sai alkuvuodesta jatkumoa musiikin muodossa, kun Laitinen julkaisi TAL-artistinimellä Sapiduz-albumin. Sapiduz on hypnoottinen sekoitus elektronisen ja keskiaikaisen musiikin moodeja. Kappaleita esitetään ensi kertaa livenä Flow Festivalilla 13. elokuuta, jolloin kokoonpanossa esiintyvät Laitisen kanssa muun muassa laulaja Milla Mäkinen ja säveltäjä-muusikko Timo Kaukolampi.
Seuraava AVEK-palkinto jaetaan 9.9.2022.
Teksti: Iina Saarinen
