Kerro lisää teosprojektistasi. Miten päädyit aiheen pariin ja mistä teos kertoo?
Olen ollut matkalla Huippuvuorille siitä lähtien, kun olin viisivuotias. Silloin perheessäni oli tapana matkustaa Lapissa ilman varsinaista määränpäätä, mutta ilmansuuntana pohjoiseen. Huippuvuoret eivät merkitse minulle tiettyä paikkaa vaan pikemminkin magneettikentän voimaa, joka vetää kompassin neulaa puoleensa: pohjoista aluetta, jossa maapallon kallistuva keskusakseli lävistää sen pinnan.
Pohjoinen edustaa minulle lapsuusmaisemaa, jossa ojennetulla kädellä voi koskettaa talviyötä ja sen kimaltavia lumikiteitä ja jossa tähdet, planeetat ja komeetat ovat osa naapurustoa samalla tavalla kuin Citymarket.
Minusta tuntuu, ettei kotona napapiirillä tutusta talviyöstä ole jäljellä enää paljon mitään ilmastonmuutoksen hävittäessä pohjoista vauhdilla. Tarvitsen talvea. Siksi menin Huippuvuorille.
Pohjoisesta on etsitty omia rajoja, maapallon rajoja, avaruuden ikkunaa, luonnonvaroja ja spirituaalisia merkityksiä. Haluan teoksessani tutkia näitä omakohtaisesti. Haluan etsiä vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joita en vielä osaa kysyä.
Toivon, että tallentamalla Huippuvuoret elokuvani emotionaaliseen säiliöön, teos voisi edes pienellä tavalla hidastaa ilmastonmuutoksesta seuraavaa luonnonkatastrofia.
Millä tavalla lähestyt kehitteillä olevan elokuvan visuaalista maailmaa?
Pohjoinen koostuu maagisista elementeistä. Kasvoin arktisen kuvakielen keskellä. Minuun ovat vaikuttaneet isäni erikoiset, osin abstraktit valokuvat Lapin talviyöstä. Näen maisemat kuin kaukoputken läpi, ja inspiraationani toimii Tähdet ja Avaruus -lehti.
Minulle pohjoisen materiaalisuus syntyy jokapäiväisistä yksityiskohdista, joista monet tunnen ruumiillisina. Tällaisia voivat olla esimerkiksi sohjon märkä värimaailma tai uimahallista yöhön nouseva vesihöyry.
Talvisin Huippuvuorten kasvi- ja eläinlajit ovat enimmäkseen piilossa. En jahtaa jääkarhuja sulavalla merijäällä, vaan yritän kuvata pohjoisen tunnelmaa sekä avaruutta, joka ympäröi kameraani. Vuosimiljoonat ovat esillä Huippuvuorten paljaassa maastossa, ja niiden rinnalle ovat ilmestyneet ekstraktivismin merkit, kuten hiilikaivokset.
Mitä pitkällä elokuvalla voi sanoa, mitä ei voisi sanoa muissa muodoissa?
Sanotaan, että elokuva on taidemuoto, joka yhdistää useita taiteenlajeja. Olen teoksillani yrittänyt sanoa jotain itsestäni, maailmasta jossa elän, luonnonvoimista ja kaipuusta, jota nuo luonnonvoimat aiheuttavat sisälläni.
Toisaalta minkään sanominen arktiksesta ajaa minut välillä hulluksi. Maailmankaikkeuden hiljaiset iäisyydet, löytöretket modernissa yhteiskunnassa ja mytologia kietoutuvat toisiinsa. Pitkän elokuvan formaatti antaa tilaa tarkastella näitä elementtejä, jotka uivat ympärillämme. Ehkä, kun niille antaa tarpeeksi aikaa, ne voivat johtaa katsojan syvemmälle itseensä.
Millaisia suunnitelmia sinulla on urallesi elokuvan tekijänä? Miten näet Kehittämön voivan auttaa sinua päästäksesi lähemmäksi tavoitteitasi?
Jos en elä ikuisesti, minulla on suunnilleen 0–60 vuotta aikaa tutkia ideoitani ja kysymyksiäni maailmankaikkeudesta. Se on sekä pitkä että lyhyt aika muuttuvalla planeetalla, jossa hetken kuvaaminen tuntuu aina hieman liian myöhäiseltä. Ehkä elokuvien tekeminen, kysymysten esittäminen ja niistä kommunikoiminen ovat vain tapoja olla elossa. Haluan jatkaa modernin maailman ilmakehien aistimista.
Ehkä “hauska” ei ole oikea sana, mutta mielestäni on hauskempaa tehdä tätä mentorini kanssa ja AVEKin tuella. Jos purjehtii kysymysten aalloilla, ottaa mielellään mukaansa jonkun, joka on purjehtinut ennenkin.
Haastattelu: Ella Jaakkola
Kuva: Riitta Supperi
