Kesäkuun alussa suomalaisen elokuvan ystävät saivat juhlistettavaa, kun Juho Kuosmasen Hytti nro 6:n uutisoitiin tulleen valituksi heinäkuussa järjestettävien Cannesin elokuvajuhlien kilpasarjaan. Rosa Liksomin vuonna 2011 ilmestyneeseen samannimiseen, Finlandia-palkittuun romaaniin perustuva elokuva filmattiin Pohjois-Venäjällä alkuvuodesta 2020.
Lavastuksesta vastanneelle Kari Kankaanpäälle elokuvan tekeminen oli mieleenpainuva kokemus.
”Hytti nro 6 oli erittäin hieno projekti”, hän toteaa. Työskentely Kuosmasen, kuvaaja J-P Passin ja äänisuunnittelija Pietu Korhosen kanssa oli tuttua jo Hymyilevästä miehestä, joka palkittiin Cannesin Un Certain Regard -sarjan pääpalkinnolla vuonna 2016.
Isolle osalle työryhmää, mukaan lukien Kankaanpäälle, kyseessä oli ensimmäinen Venäjällä kuvattu tuotanto. Etukäteen askarruttanut asia, työskentely paikallisten kanssa, sujui lopulta jouhevasti.
”Venäläinen työkulttuuri oli ennakkoon vierasta, mutta asiat selvisivät hyvin nopeasti, ja paikallinen ryhmä oli todella ammattitaitoinen. Kielimuuri väistettiin siten, että jokaisella lavastusosaston osa-alueella oli joku, joka puhui englantia.”
Suomessa Hytti nro 6:n odotetaan tulevan teattereihin syksyllä.
Tuntemattomat aiheet eivät pelota
Lavastajalla on keskeinen osa elokuvan tai tv-sarjan todellisuuden luomisessa. Käsikirjoitusten aikakaudet, paikat ja aiheet saattavat vaihdella suuresti tuotannosta toiseen.
”Lavastajalta vaaditaan laajaa yleistietoa ja kiinnostusta monenlaisia ilmiöitä kohtaan. Jokaiseen projektiin on tehtävä oma alustava tutkimuksensa ja työnsä”, Kankaanpää kertoo.
Jos aihe on vieras, se vaatii luonnollisesti enemmän pohjatöitä. Toisaalta joskus käsikirjoituksen sisältö saattaa tuntua jopa liian tutulta.
”Liian syvällinen tieto jostain aikakaudesta tai aiheesta voi olla myös taakka, kun tuttuihin asioihin ei välttämättä löydä tuoreita tulokulmia. Jos minulle ehdotetaan elokuvaa aiheesta, jota en tunne entuudestaan lainkaan, se ei huoleta.”
Jokaisen projektin aluksi Kankaanpää lukee käsikirjoituksen ja keskustelee ohjaajan, kuvaajan sekä pukusuunnittelijan kanssa elokuvan maailmasta ja siitä, mitä katsojalle halutaan kertoa ja välittää.
”Lavastajalle tärkeää on antaa itsensä vaikuttua asioista, työssä ja elämässä ylipäätään. Käsikirjoitusta lukiessa tarinaa peilaa omiin kokemuksiin. Vaikka lopputulos on yhdessä ohjaajan kanssa tehty näkemys, on siinä vahvasti läsnä lavastajan omat muistot ja mielikuvat.”
Pohjatietojen ja valmistautumisen lisäksi oma vaikutuksensa työn lopulliseen jälkeen on myös kuvauslokaatioiden todellisilla maisemilla. Näin kävi esimerkiksi Hytti nro 6:n kohdalla.
”Elokuvan visuaaliseen sisältöön vaikutti suuresti venäläisen arkkitehtuurin kunto. Olimme odottaneet löytävämme Venäjältä hyvin patinoituneita pintoja ja miljöitä, mutta paikallinen hallinto olikin viime vuosina kunnostanut julkisia tiloja merkittävästi.”
Lavastaja johtaa suurta työryhmää
Elokuvalavastajan ei tarvitse alkukeskustelujen jälkeen työstää omia näkemyksiään ja visiotaan yksin. Yhteistyötä produktion muiden jäsenten kanssa tehdään jatkuvasti läpi tuotannon eri vaiheiden.
”Elokuvan tekeminen on ryhmätyötä. Se vaatii taitoa sekä delegoida ja välittää toisille omia ajatuksiaan että ottaa vastaan toisten ideoita”, Kankaanpää kiteyttää.
”Ennakkotuotantovaiheessa lavastaja työskentelee ohjaajan, kuvaajan, pukusuunnittelijan, maskeeraajan, järjestäjän, tuottajan ja tuotantopäällikön kanssa. Tässä vaiheessa luodaan elokuvan maailma ja punainen lanka. Jos tuotannossa tarvitaan digitaalisia lavasteita, mukana on myös CGI-supervisor.”
Suunnittelun jälkeen ryhmä jakautuu, ja jokaisella päävastuullisella on oma osastonsa johdettavanaan. Laajan lavastusosaston rakenne riippuu projektin luonteesta, mutta joukossa saattavat olla esimerkiksi apulaislavastaja, hankkiva rekvisitööri, kuvauspaikan rekvisitööri, lavastuksen graafikko, rakennuspäällikkö, pintakäsittelijä, assistentteja sekä lavasterakentajia.
Haluan osaltani vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme toisiimme ja ympäristöömme.
Lavastaja huolehtii siitä, että ryhmän yhteistyö toimii moitteettomasti.
”Työryhmässä lavastaja käy kaikkien jäsenten kanssa läpi siihen asti sovitun maailman ja sisällön, joita kukin jäsen sitten tarkentaa yhdessä lavastajan kanssa. Sovitut seikat voivat muuttua vielä viime metreille asti ennen varsinaisia kuvauksia. Tärkeintä on, että lavastaja saa jaettua oman visionsa työryhmälleen, jotta sen kaikki jäsenet pääsevät toteuttamaan omaa osuuttaan elokuvan tuotannossa mahdollisimman pian”, Kankaanpää valaisee.
Vuodesta 2013 lähtien Kankaanpää on kuulunut Sankariliiga-kollektiiviin, jossa jäseninä on useita elokuva-, tv- ja näyttämötuotantojen lavastajia ja pukusuunnittelijoita. Yhteisöllisen työskentelyn mallissa keskeistä on selkeä hierarkia ja hyvä kommunikaatio jäsenten kesken.
Elokuvantekijöillä on suuri vastuu
Kankaanpää on viime vuosina ollut tekemässä useita menestyneitä kotimaisia elokuvia. Tunnustuksena työstään hänelle on myönnetty parhaan lavastuksen Jussi-palkinto kertaalleen, elokuvasta Hella W (2012). Ehdokkaana hän on lisäksi ollut kahdesti, elokuvista Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset (2018) ja Aurora (2020).
Tärkeänä tunnustuksena osaamisestaan Kankaanpää pitää myös tekijänoikeuskorvauksia. ”Käytännön taloudellisen hyödyn lisäksi tekijänoikeuskorvaukset viestittävät minulle työni arvostuksesta”, hän sanoo.
Korona-aikana on myös elokuva-alalla jouduttu sopeutumaan uudella tavalla etätyöhön ja videopalavereihin. Töitä on Kankaanpäällä kuitenkin riittänyt. Keväällä filmattiin Anna Paavilaisen ohjaama, alkuvuodesta 2022 ensi-iltaan tuleva Kikka!-elokuva, ja parhaillaan työn alla on Juho Kuosmasen lyhytelokuva Kaukainen planeetta.
Tulevaisuuden osalta Kankaanpää kertoo haaveilevansa siitä, että saisi jatkossakin tehdä elokuvia, joissa tarina on hyvä, ja joita hän voisi tulevaisuudessa hyvillä mielin katsoa tyttärensä kanssa. Lisäksi tavoitteena on olla mukana kehittämässä elokuvan tekemisen rakenteita ja työtapoja, joista monia Kankaanpää kuvailee aikansa eläneiksi.
”Haluan osaltani vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme toisiimme ja ympäristöömme. Elokuva ja televisio ovat isoja vaikuttajia kulttuurissamme. Meillä tekijöillä on paljon vastuuta siinä, minkälaisia tarinoita kerromme.”
Teksti: Leo Taanila
Kuva: Riitta Supperi
