Uusi ympäristö, uusi tapahtuma, uudet ihmiset. Kuvajournalisti päätyy jatkuvasti sellaisiin tilanteisiin, joissa hän ei ole ollut välttämättä koskaan aiemmin. Häneltä vaaditaan valppautta ja kykyä ennakoida, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Ella Kiviniemi on kuvajournalisti, joka katsoo jokaista tilaisuutta eräänlaisena performanssina. Hän seuraa kameran linssin läpi, mitä ihmiset tekevät ja miksi. Hän ei kuitenkaan vain arvioi tilannetta ulkopuolelta vaan haluaa ymmärtää osallistujien tunteita.
”Maailman tutkiminen ja käsitteleminen kameran kautta on minulle tosi ominaista. Se laajentaa omaa elämänpiiriäni”, Kiviniemi kertoo.
”En koe olevani aktivisti tai ottavani suoraan kantaa, mutta kuvajournalismi tarjoaa yhden tavan osallistua maailmaan. Kuva on jälki siitä, miten olen itse kokenut ja ymmärtänyt jonkin asian.”
Kiviniemen mielestä valokuva puhuu niin hiljaa, että sitä hädin tuskin kuulee. Kuva kutsuu pysähtymään ja kannustaa katsojaa sisäiseen dialogiin. Läsnäolon hetki tarjoaa mahdollisuuden lisätä ymmärrystä – sekä itsestä että ympäröivästä maailmasta.
Kuvajournalistin tehtävänä on dokumentoida sitä, mitä yhteiskunnassa on meneillään. Kansalaisilla on oikeus saada tietää.
”Journalistisen työn rajoittaminen autoritäärisissä valtioissa tai tietoliikenneyhteyksien katkaiseminen kriisialueelta ovat keinoja välttää minkäänlaisen ymmärryksen rakentuminen. Jos ei ole dokumentteja, syntyy vähemmän ymmärrystä”, Kiviniemi pohtii.
Luottamuksen saavuttaminen hälventää epäluuloa mediaa kohtaan
Utelias ja avoin suhtautuminen ihmisiin on kannatellut Kiviniemeä kuvajournalistina. Hän pyrkii olemaan mahdollisimman aito ja läsnä, jotta kuvaajan ja kuvattavan välille syntyy luottamuksellinen suhde. Empatiakyky on kaikki kaikessa.
”Kun tarkkailen ihmisiä kameran läpi, jotkut saattavat kokea sen vallankäyttönä. Suhtaudun aina ihmisten kuvaamiseen kunnioittavasti ja inhimillisesti. Silti reagoin tilanteisiin rohkeasti ja otan kuvat ennemmin kuin jätän ottamatta.”
Luottamuksen saavuttaminen on joskus helpommin sanottu kuin tehty. Kaikenlainen ohjailu, kuten jonkin tilaisuuden järjestäjän toiveet tai suorat rajoitukset, eivät anna tilaa luottamuksen syntymiselle. Toisinaan aikaa ei vain ole tarpeeksi.
”Jos huoli ja epäluulo täyttävät kuvaustilanteen, kuvattava ei kykene rentoutumaan. Kuvaaja taas ei pysty näkemään aidosti kuvattavaa, jos hänen ei anneta nähdä.”
Epäluottamus mediaa kohtaan voi joskus yksilöityä ikävästi yhteen tekijään. Kiviniemelle kävi näin, kun hän taltioi kesällä 2023 ensimmäistä kertaa perussuomalaisten puoluekokouksen tunnelmia. Hän joutui asiattoman kommentoinnin ja suoran häirinnän kohteeksi.
”Kuvajournalistina haluan näyttää omin silmin, mitä jossakin tilaisuudessa tapahtuu. Samalla minulla on vastuu omista visioistani kuvaajana. En voi kuitenkaan sanella, miten ihmiset lopulta tulkitsevat kuviani ja keskustelevat niistä.”
Dokumentaaristen kuvien aitous korostuu tekoälyn aikakaudella
Journalistin ohjeet pätevät niin kirjoittavan kuin kuvaavan journalistin työhön. Totuudenmukainen kerronta ja avoin tiedonhankinta ohjaavat yhtä lailla kuvajournalistia. Ennen julkaisua kuvan valotusta tai kontrastia saatetaan muokata – mutta kuvaan ei lisätä eikä siitä poisteta mitään.
Olennaista on, että valokuva kulkee monen silmäparin läpi. Median julkaisuvalinnassa voivat korostua uutiskriteerien lisäksi kuvan valokuvallinen kiinnostavuus tai ihan vain muotoseikat.
Jos aiemmin ilmastojuttuja kuvitettiin mediassa lähinnä symbolisesti savupiipuilla ja jääkarhuilla, nykyään käytetään enemmän oikean elämän esimerkkejä.
Kiviniemi kaipaa kuvajournalismilta aitoutta – sitä, ettei se ajaudu toistamaan täydellisyyttä. Valtavirrasta poikkeavilla dokumentaarisilla valokuvilla on arvoa.
”Jos valokuvan halutaan olevan aina toiveiden mukainen ja toistavan haluttuja representaatioita, se ei kanna mukanaan lainkaan yksilöllisiä havaintoja eikä inhimillisiä tunteita. Tällöin samaistumispinta omaan menneisyyteemme ja toisiimme jää luomatta.”
Miten kuvajournalisti sitten suhtautuu tekoälyyn? Kiviniemi ei ole luonut työssään kuvia tekoälyllä, koska kuvien generoiminen ei kuulu kuvajournalismiin.
Tekoälyllä toteutettujen kuvien käyttäminen journalistisessa kontekstissa on Kiviniemen mielestä väärin, jos siitä ei kerrota lukijalle. Lukijan luottamusta journalistisen kuvan aitouteen ei saa käyttää hyväksi.
”Tekoäly vaikuttaa siihen, miten valokuva kiinnittyy aikaan ja paikkaan. Emme voi tietää, onko kuva aito, jos emme tunne lähdettä. Journalistisen koneiston merkitys korostuukin siinä, voimmeko luottaa tulevaisuudessa kuvien alkuperään.”
Kuvajournalistin kädenjälki näkyy ilmastonmuutoskeskustelussa
Vuonna 2017 julkaistiin teos Hyvän sään aikana – mitä Suomi tekee, kun ilmasto muuttaa kaiken. Ella Kiviniemi oli mukana kirjan työryhmässä. Projekti tarjosi Kiviniemelle kokemuksen siitä, että hänen ilmaisuvoimallaan voi tehdä merkityksellisiä asioita – jopa ilmastonmuutoksen eteen.
”Kirjaprosessi lisäsi ymmärrystäni valtavan tuntuisesta asiasta, joka oli jo pitkään vaivannut mieltäni. Nautin, kun pystyin journalistina välittämään tietoa eteenpäin. Samalla oma maailmantuskani helpotti hieman, kun pystyin tekemään asialle jotain.”
Kirjan kansikuvassa lepää kuollut riekko, jonka musta nokka on puhkonut sinertävän muovipussin. Kiviniemen ikuistama kuva palkittiin Kuvajournalismi 2017 -kilpailussa Vuoden lehtikuvana.
Viime vuosina ilmastoaiheinen kuvajournalismi on ottanut askeleita eteenpäin. Hyvän sään aikana -kirja somekampanjoineen, tapahtumineen ja verkkolehtineen oli vasta alkusoittoa. Se täytti tyhjää aukkoa ja uudisti ilmastonmuutosta käsittelevää kuvajournalismia.
”Jos aiemmin ilmastojuttuja kuvitettiin mediassa lähinnä symbolisesti savupiipuilla ja jääkarhuilla, nykyään käytetään enemmän oikean elämän esimerkkejä. Alkavathan ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyä myös meillä Suomessa.”
Kiviniemen Helsingin Sanomissa julkaistu kuvasarja Helsingin trooppisista öistä valittiin Vuoden Reportaasiksi 2021. Yöllinen tunnelma loi läsnäolon ilmapiirin, jonka ihmiset jakoivat yhdessä.
”Jälkikäteen koin, että helleöiden outous symboloi sitä, minkä tuntemattoman muutoksen edessä olemme. Kuvasarja oli vain sipaisu aiheeseen, mutta se kuvasi sellaista hämmennystä, jota seuraa usein jonkinlainen katastrofi”, Kiviniemi tuumii.
Molemmat palkinnot on rahoitettu Kopioston keräämillä tekijänoikeuskorvauksilla. Kiviniemen mielestä ne ovat merkittäviä kannustimia etenkin silloin, kun valokuvaaja tekee itsenäistä kuvajournalistista tai taiteellista työtä. Tunnustukset kasvattavat myös ammatti-identiteettiä.
Enemmän arvostusta ja rehellistä puhetta tekijänoikeuksista
Luovan alan freelancerina Kiviniemi ei ole sulkenut itseltään mitään ovia. Niinpä hän on harpannut valokuvan puolelta myös elokuva-alalle: hän on toiminut elokuvaleikkaajana lyhytelokuvissa ja kamera-assistenttina elokuva- ja tv-sarjatuotannoissa.
Parhaillaan Kiviniemi keskittyy valokuvataiteeseen. Edessä siintää ennen pitkää valmistuminen Aalto-yliopistosta valokuvataiteen maisteriopinnoista.
Sillä välin hän työstää valokuvaaja Elias Lahtisen kanssa dokumentaarista valokuvakirjaa, joka sijoittuu Etelä-Pohjanmaalle Härmään. Toisessa kuvausprojektissaan Kiviniemi antaa äänen seksuaalisen väkivallan uhrien kokemuksille. Nyt hän etsii halukkaita kuvattavia mukaan.
”Haluan tutkia valokuvan ja tarinoiden keinoin sitä, millaisia oireita, ajatuksia ja tuntemuksia seksuaalinen väkivalta voi aiheuttaa ihmisen mielessä ja kehossa.”
Kiviniemi toteaa, että kuvajournalistin rooli on hänelle edelleen tärkeä ja rakas. Hän toivoisikin kuvajournalismille nykyistä enemmän kansallista arvostusta. Myös journalistien tekijänoikeuksista on pidettävä huolta. Alalla kaivattaisiin vieläkin avoimempaa puhetta siitä, millainen käyttöoikeus medialla on kuviin ja miten pitkään se on voimassa.
”Suomessa kuvajournalisteilla on ammattiylpeyttä ja paljon visioita. Meillä on yhteinen halu kehittää alaa”, Kiviniemi näkee ja lisää:
”Kuvajournalismi on lopulta tosi pieni ala Suomessa. Unelmatilanteessa meillä olisi enemmän painettuja ja digitaalisia julkaisualustoja. Tietysti kuvajournalisteilla on myös kansainvälisiä mahdollisuuksia, koska kuvan kieli on niin universaali.”
Teksti: Nelli Leppänen
Kuva: Riitta Supperi