Joskus yksittäinen hetki tekee lapseen lähtemättömän vaikutuksen. Eräänä päivänä Sari Aaltosen ollessa alakouluikäinen A-studio saapui kuvaamaan luokkaan. Tyttö rohkaistui ja uteli kuvaajalta, saisiko hän katsoa kameran luuppiin.
”Yhtäkkiä minulle arkipäiväinen luokkahuone näyttäytyi maagisena. Kamera teki sen taian. Minusta oli ällistyttävää, miten sellaisella laatikolla pystyi saamaan arjesta niin paljon säkenöivämmän”, Aaltonen muistelee hymyillen ja jatkaa:
”Minulle on aina luettu paljon, ja olen itse tykännyt lukea ja kirjoittaa. Tarinoiden kertomisen halu ja mielikuvituksella leikkiminen ovat kulkeneet mukanani tähän päivään asti.”
Pian lapsuuden haaveammatti – meribiologi – unohtui, kun elokuvat alkoivat vetää puoleensa. Turun taideakatemian jälkeen ovet aukesivat Taideteolliseen korkeakouluun.
Koko opiskeluaikansa Aaltonen teki assistentin hommia elokuvissa ja mainoksissa. Hän seisoi erilaisten kuvaajien vieressä ja ammensi itseensä kaikkea sitä, mitä elokuvan tekeminen vaatii. Se oli hänen mielestään arvokas ja hieno oppikoulu.
Sittemmin Aaltonen on sukeltanut elokuvaajana lukuisiin tuotantoihin: hän on kuvannut dokumentteja, fiktiivisiä elokuvia, tv-sarjoja, mainoksia ja musiikkivideoita. Viimeisimmän pitkän tv-sarjan kuvaukset päättyivät lokakuun lopussa, minkä jälkeen on ollut aikaa hengähtää.
”Alustavasti jonossa on projekteja ensi vuodelle, mutta mitään ei ole vielä lyöty lukkoon. Se on sellainen rauhan ja kauhun tasapaino. Lisäksi toimin satunnaisesti tuntiopettajana Aalto-yliopistossa.”
Elokuvaaja maalaa kamerallaan kokonaisia maailmoja
Käsikirjoitus on kaikki kaikessa, kun elokuvaaja hyppää tuotantoon mukaan. Se luo pohjan maailmalle, jota lähdetään rakentamaan yhdessä. Aaltonen arvostaa intensiivistä ryhmätyötä, jota ilman yksikään filmaus ei onnistuisi. Usein tuotantotiimistä muodostuu kuin perhe.
”Parhaimmillaan ohjaus, lavastus ja puvustus toimivat niin hienosti yhteen, että kameran luupista katsoessa syke nousee. Silloin tulee järjetön riemu siitä, miten lahjakkaiden ihmisten kanssa saan tehdä töitä ja tuoda oman panokseni kokonaisuuteen. Se on suurinta nautintoa.”
Kuvauksissa kokonaisuus syntyy kuva kuvalta, kun elokuvaaja kuljettaa tarinaa yhdessä ohjaajan kanssa. Hän johtaa kamera- ja valoryhmää, suunnittelee kaluston käyttöä ja tarvetta, tarkistaa kuvauspaikkoja sekä varmistaa omalta osaltaan, että kuvaukset pysyvät aikataulussaan.
Kun kuvaukset ovat purkissa ja materiaali menee editointiin, elokuvaaja hioo lopputuloksen värimaailman ja valotasapainon kohdilleen. Valaistuksella on iso rooli, koska sen avulla voidaan korostaa tai häivyttää tiettyjä kohtia – eli ohjailla katsojan katsetta.
Vaikka kuvauksissa kaikkien työpanosta tarvitaan ja jokainen pääsee osallistumaan luovaan prosessiin, ohjaaja sanoo lopulta viimeisen sanan.
”Ohjaaja kertoo, millaisen taulun hän haluaa, ja minä sitten ikään kuin maalaan sen kuvaajana.”
Unohtumattomilta kuvausmatkoilta näkökulmia arkeen
Harva meistä on lentänyt Tunisian ilmavoimien helikopterilla tai kammennut itsensä armeijan tykin sisään, kuten Sari Aaltonen. Elokuvaajana hänelle on arkea, että töitä tehdään mitä kummallisimmissa paikoissa – päivästä ja vuorokaudenajasta riippumatta.
Kuvausmatkat eri puolille maailmaa ovat tarjonneet mieleenpainuvia elämyksiä mutta myös lohduttomia kohtaamisia. Ennen kaikkea ne ovat laajentaneet perspektiiviä. Asiat eivät ole koskaan mustavalkoisia, ja sen Aaltonen haluaa näyttää katsojille elokuvan keinoin.
”Kun kuvasimme aikoinaan Tšadissa, näin omin silmin maan äärimmäisen köyhyyden ja luonnon ankaruuden. Kun sitten palasin kotiin ja menin Prismaan, oli lamaannuttavaa todeta, että meillä on hyllymetreittäin koiranruokaa, kun muut taistelevat muutamasta maissijauholusikallisesta. Miten maailma voi olla niin epätasa-arvoinen?”
Tietyt kuvausprojektit ovat iskostuneet Aaltosen mieleen. Yhden elokuvan hän sanoo muistavansa lopun ikäänsä: Teemu Nikin ohjaaman Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia (2021).
Elokuva kertoo sokeasta ja liikuntakyvyttömästä miehestä, joka sairastaa aggressiivista MS-tautia. Pääosassa on itsekin MS-tautia sairastava ja sokeutunut näyttelijä Petri Poikolainen, joka sai tänä vuonna roolistaan parhaan miespääosan Jussi-palkinnon.
”Tuotanto oli yhtä tunteiden vuoristorataa. En ole koskaan itkenyt kuvauksissa yhtä paljon. Lisäksi elokuva tehtiin tosi pienellä työryhmällä, dokumentaarisella otteella ja nopealla aikataululla.”
Intensiiviset kuvausprojektit ovat vaatineet Aaltoselta jatkuvasti joustoa ja irtiottoja kotoa. Kipuilua on aiheuttanut toisinaan se, että yhteinen aika tyttären kanssa lipuu läpi sormien.
”Koen työni arvokkaana, ja se on tärkeä osa minua. Elokuvaajan työ tekee minut onnelliseksi ja tuo merkitystä elämääni. Siksi olen jutellut myös lapseni kanssa siitä, että tämä ei ole vain työ vaan tapa olla olemassa. Luulen, että ilman luovaa työtäni olisin vanhempanakin kömpelömpi.”
Tekijänoikeuskorvauksista mielenrauhaa ja puskurirahastoa
Tekijänoikeudet ovat Aaltoselle kunniakysymys ja osoitus siitä, että elokuvaajan työtä arvostetaan. Kokonaisen maailman luominen on valtava prosessi, johon liittyy myös paljon sellaista työtä, joka ei näy lopulta valkokankaalla tai televisioruudulla.
Aaltonen liittyi Kopioston jäseneksi jo opiskeluaikanaan. Häntä ilahduttaa joka kerta, kun tilille kilahtaa yllättäen tekijänoikeuskorvauksia. Kopiosto maksaa korvauksia teosten jälkikäytöstä, kuten tv-ohjelmien opetuskäytöstä ja verkkotallentamisesta.
”Silloin elokuvaaja hahmottaa konkreettisesti, kuinka monta kertaa jokin teos on esitetty ja kuinka moni sen on nähnyt”, Aaltonen tähdentää.
Parhaimmillaan ohjaus, lavastus ja puvustus toimivat niin hienosti yhteen, että kameran luupista katsoessa syke nousee.
Freelancerina Aaltonen ei aina tiedä, milloin seuraavat kuvaukset alkavat. Tekijänoikeuskorvaukset pitävät yllä puskurirahastoa ja tuovat taloudellista mielenrauhaa.
Suomen elokuva-alaa Aaltonen pitää vielä melko nuorena mutta varsin ammattimaisena. Tekniset resurssit ja taitavat tekijät ovat kansainvälistä tasoa. Suomalainen elokuvateollisuus onkin nosteessa maailmalla, ja moni elokuva on pärjännyt kansainvälisillä festivaaleilla hienosti.
”Rahoitukseen ja resursseihin toivoisin kuitenkin parannusta, jotta käsikirjoituksia olisi mahdollista kehittää nykyistä pidemmälle ja saada enemmän aikaa itse kuvaamiseen. Näin Suomessa voitaisiin tehdä vieläkin laadukkaampia sarjoja ja elokuvia.”
Vaikuttava elokuva pureutuu yhteiskunnallisiin kysymyksiin
Aaltonen on ollut mukana useissa elokuvissa, joita AVEK on tukenut. Hän näkee, että rahallinen tuki antaa tekemiselle rauhan. Ilman tukea tuotantoja pitäisi skaalata jatkuvasti pienemmiksi.
”Esimerkiksi dokumentteja tehdessä ihmiset avautuvat paremmin vaikkapa viikossa kuin yhdessä päivässä. Tämä näkyy suoraan lopputuloksen laadussa.”
Aaltonen iloitsee siitä, että AVEKin tuki tarjoaa myös mahdollisuuksia kouluttautumiseen ja festivaalimatkoihin. Matkoilla voi verkostoitua ja löytää yllättäviäkin kontakteja, jotka saattavat poikia myöhemmin kiinnostavia projekteja.
”Kartutamme koko ajan omaa kokemuspankkiamme, josta ammennamme taiteellista työtämme. Siksi välillä on tärkeää inspiroitua muuallakin ja nähdä maailmaa”, Aaltonen pohtii.
Yksi Aaltosen tuoreista kuvauksista on Armotonta menoa – Hoivatyön lauluja (2022), joka valaisee hoitotyöntekijöiden arkea. AVEKin tukema dokumentti on herättänyt keskustelua vanhustenhoidon kriisistä.
Projekti oli Aaltoselle yksi hänen dokumentaarisen uransa kohokohdista, sillä hän pääsi kuvaamaan elokuvaa ohjaaja Susanna Helken kanssa. Helken elokuvat ovat aikoinaan inspiroineet Aaltosta kohti dokumentaarista elokuvaa. Kuvauksissa hoitajien lämpö ja hellyys välittyivät kameran läpi. Ehtipä Aaltonen ystävystyä myös kaavilaisten vanhusten kanssa.
Aaltonen näkee, että elokuva on yksi keino yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Se antaa katsojalle tilaisuuden haastaa omia ajatuksiaan ja oivaltaa jotain uutta.
”Olen aina halunnut kertoa tarinoita ja selittää maailmaa. Minusta ei olisi koskaan siihen, että lähtisin mukaan politiikkaan, mutta tässä työssä minullakin on mahdollisuus vaikuttaa.”
Teksti: Nelli Leppänen
Kuva: Riitta Supperi
