Joskus kirjailijan saappaisiin saattaa kasvaa salakavalasti. Riikka Leinonen ajatteli pitkään, että hänestä ei tule ainakaan taiteilijaa tai kirjailijaa. Toisin kävi: Leinosen ja Sofia Tawastin esikoiskirja Suuri valhe vammaisuudesta voitti vuoden 2024 tietokirjallisuuden Finlandian.
”En ole systemaattisesti hakeutunut kohti kirjailijuutta, vaikka olen kirjoittanut paljon opinnoissani ja töissäni. Kirjoittaminen on minulle luonteva itseilmaisun muoto ja osa identiteettiäni.”
Synnynnäisen cp-oireyhtymänsä takia Leinonen ei tunne kehonsa vasenta puolta kunnolla ja se on jonkin verran jäykkä. Sen sijaan oikea puoli aistii ja toimii tarkasti.
”Kiinnostukseni kirjoittamiseen liittyy osittain siihen, että olen lapsesta asti käyttänyt oikeaa kättäni ja sen motoriikka on kehittynyt. Tämä on kannustanut minua kirjoittamaan vammaisena ihmisenä. Minusta on myös helpompi ymmärtää kirjoitettua tekstiä kuin puhetta.”
Leinosen mielestä vammaisuus itsessään vaatii tietynlaista luovuutta, koska vammainen ei aina käyttäydy niin kuin yhteiskunnan normit tyypillisesti ohjaavat. Silloin vammaisen pitää keksiä uudenlaisia keinoja toimia ja vaikuttaa muihin ihmisiin.
Vuosien varrella Leinonen on pohtinut paljonkin sitä, miten oman äänen saa kuuluviin.
”Sanomani pitää olla saavutettava. Eihän ajatuksillani ole mitään merkitystä, jos ne eivät välity muille ymmärrettävästi, kiinnostavasti ja innostavasti”, Leinonen pohtii ja lisää:
”Minulla luovuuden lähteenä on halu ymmärtää, miksi maailmassa tapahtuu asioita. Luovat aktit ovat pyrkimyksiä tähän ymmärrykseen.”
Kun henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen kohtaavat
Parhaimmillaan some on paikka, jossa samanmieliset ihmiset ystävystyvät. Leinonen tutustui toimittaja ja someaktivisti Sofia Tawastiin alun perin Instagramissa. Kun yhteinen sävel löytyi, he päättivät ryhtyä kirjoittamaan yhdessä tietokirjaa.
Suuri valhe vammaisuudesta tuulettaa vammaisiin kohdistuvia luutuneita käsityksiä ja valottaa vammaisuuden moninaisuutta käytännönläheisesti.
Tawast on vammaisen lapsen äiti, mutta hän ei tahtonut kirjoittaa aiheesta vain ei-vammaisen näkökulmasta. Leinonen puolestaan kaipasi rinnalleen kirjoittajaparia.
”Meillä on sopivan erilainen tausta – muutenkin kuin vammaisuuden suhteen. Sofia on eteenpäin menevä toimittaja, joka katsoo asioita objektiivisemmin. Minä taas olen kantaaottavampi ja pohdiskelevampi. En varsinaisesti mieti muotoa vaan sitä, miten saan välitettyä ajatuksiani.”
”Yhteistyömme sujui alusta asti hyvin, mutta meillä oli myös sopivasti kitkaa. Sofia on kiinnostunut enemmän henkilökohtaisesta narratiivista ja minä yhteiskuntatieteilijänä isommista ilmiöistä.”
Henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen näkökulman yhdistäminen oli Leinosen mielestä haastavaa, koska se vaati niin erilaisten traditioiden yhteensovittamista. Lopulta palkitusta tietokirjasta tuli varsin poliittinen, koska vammaisten oikeuksissa piilee edelleen isoja puutteita.
”Kirja on jännä sekoitus self helpiä, tarinallisuutta ja jykevää yhteiskunnallista sanomaa. Tietynlainen pettymys on kanavoitunut silti aika positiivisesti ja tulevaisuuskatseisesti.”
”Tykkään lähtökohtaisesti yhdistää omassa puheessani henkilökohtaista ja yhteiskunnallista, joten kirjoittaminen näin henkilökohtaisesta aiheesta ei tuntunut niin erityiseltä. Ajattelen itse kuuluisan feministisen lausahduksen kautta, että henkilökohtainen on aina myös poliittista.”
Kirjoittamalla on mahdollista muuttaa maailmaa
Urallaan Leinonen on työskennellyt maisema-arkkitehtuurin, liikunnan yhteiskuntatieteiden ja politiikan parissa. Hän mieltää olevansa montaa muuta vammaisaktivistia poliittisempi toimija. Omista kokemuksistaan hän puhuu vähemmän.
”Olen lievästi vammainen ja asetun välimaastoon vammaisuuden ja vammattomuuden välillä. Niinpä pystyn sanoittamaan erilaisia kokemuksia näiden kahden maailman välillä ja näyttämään, miten moninaisena ableismi ilmenee yhteiskunnassamme”, Leinonen miettii.
Ableismilla viitataan käsitykseen, jonka mukaan vammattomuutta pidetään normaalina ja vammaisuutta epänormaalina. Ableismi heijastuu lukuisiin yhteiskunnan rakenteisiin ja käytäntöihin, joissa ihmisarvo mitataan ihmisen kykyjen tai ominaisuuksien kautta.
”Varsinaisesti politiikka ei edes kiinnosta minua, vaan se on vain yksi väline vaikuttaa. Toimintani on seurausta jonkinlaisesta pakosta ja moraalisesta velvoitteesta. Ajattelen, että asioiden pitää voida olla paremmin tulevaisuudessa.”
Kirjoittaminen on Leinoselle hidas vaikuttamisen keino, joka vaatii lukijaa pysähtymään. Leinonen kysyykin: miksi edes kirjoittaa, jos sillä ei halua saada aikaan jonkinlaista muutosta?
”Kirjaa varten minun piti pakottautua kirjoittamaan pidempää tekstiä. Se oli ihanaa, koska silloin voi avata oikeasti vaikeita ja monimutkaisia asioita, johdatella lukijaa sekä järjellä että tunteella ja vedota ihmisyyden erilaisiin puoliin – jopa moraaliin.”
Tekijänoikeuksia Leinonen pitää tärkeinä, koska jokainen kirjailija käyttää valtavasti omaa aikaansa ajatteluun. Suuri valhe vammaisuudesta -kirjassa Leinonen avaa myös henkilökohtaisia asioitaan. Teos on luovan tekemisen lopputulos, jossa kiteytyy kirjailijan rooli ajattelijana ja kokijana.
”Varmasti jokainen kirjailija kokee vahvaa omistajuutta omaan tuotokseensa. Ehkä minulle tekijänoikeuksilla on montaa muuta toimijaa isompi merkitys, koska ajattelu on suurin pääomani, enkä ole fyysisesti niin kykenevä.”
Finlandia-palkinnosta pontta koko vammaisliikkeelle
Vammaiset muodostavat joidenkin arvioiden mukaan maailman suurimman vähemmistön. Siksi tieto vammaisuudesta kuuluu Leinosen mielestä yleissivistykseen. Hän pitää kummallisena, että teemaa on suorastaan vältelty Suomessa yhteiskunnallisena kysymyksenä aina 2020-luvulle asti.
Vammaisuus on myös kirjallisuusinstituutiossa edelleen marginaalinen aihe. Vain Suomen tietokirjailijat myönsi Leinoselle ja Tawastille pienen esikoiskirjailijan apurahan tietokirjaa varten. Tietokirjailijoiden apurahat rahoitetaan Kopioston keräämillä tekijänoikeuskorvauksilla.
Suuri valhe vammaisuudesta -teoksen myötä vammaisuudesta on kuitenkin kirjoitettu mediassa ja tietoisuus vammaisuudesta ja ableismista on lisääntynyt yhteiskunnassamme. Kirjailijoiden tärkein tavoite on saavutettu.
”Vammaiskeskusteluun pitää tuoda vaikeitakin asioita. Ihmisoikeudet eivät voi olla vain ylätason arvopuheita ja mukavaa lätinää. Erilaisilla päätöksillä on oikeasti merkitystä ihmisarvon kannalta.”
”Muutenkin polarisaatio näkyy yhteiskunnallisessa keskustelussa koko ajan enemmän. Ihmiset, jotka kaipaavat tukea, koetaan jollain lailla pahoina – ihan sama ovatko he vammaisia, köyhiä tai päihteiden käyttäjiä. Jatkuva portinvartijuus palveluiden saamiseksi on lisääntynyt.”
Yhteiskunnallisen sanoman korostaminen tietokirjassa kannatti. Leinosesta tuli ensimmäinen vammainen kirjailija, jolle myönnettiin Finlandia-palkinto.
Suomen kirjasäätiön jakamat Finlandia-palkinnot rahoitetaan Kopioston jäsenjärjestöilleen maksamilla tekijänoikeuskorvauksilla. Suomen tietokirjailijat ry ja Suomen kustannusyhdistys lahjoittavat kirjasäätiölle Kopiosto-varoja, joilla kustannetaan tietokirjallisuuden Finlandia-palkintosumma.
”Finlandia-palkinto oli hyvä potku persuuksille koko vammaisliikkeelle. Nyt vammaisliikkeellä on momentum tarttua asioihin ja vaikuttaa isomminkin yhteiskunnassa.”
Myyttinen kirjailijahahmo joutaa romukoppaan
Uusia ajatuksia ei synny ilman joutilaisuutta, ja kiire on luovuuden pahin vihollinen. Leinosen mielestä olisi tärkeää, että vastikkeeton perustulo takaisi ihmisille mahdollisuuden vapaaseen itseilmaisuun. Esimerkiksi moni vammainen ilmentää luovuuttaan kirjoittaen.
”Minulle Finlandia-palkinto oli lottovoittotyyppinen perustulo, vaikka se olikin seurausta tehdystä työstä ja sen voi myös ajatella palkkana. Vammaisuuden takia jaksamiseni on tosi syklistä, joten perustoimeentulolla olisi iso merkitys.”
Leinonen peräänkuuluttaa mahdollisuutta säännöstellä luovan työn tekemistä omien voimavarojen mukaan. Muuten kirjailijan ura voi nousta pystyyn.
”Eri tavoin vammaiset ihmiset tarvitsevat kirjoitustyötä varten joustoa ja aikaa palautua. Kirjailijan myyttisyyden ylläpitäminen on myös aika haitallista, jos mietitään esimerkiksi nuoria vammaisia kirjailijanalkuja. Heillä on valtavasti paineita täyttää tällaisia kyvykkyysnormeja.”
”On myös hyvä huomata, että kirjoittaminen vaatii apuvälineitä, kuten kynän, tietokoneen tai sanelimen. Käsitystä apuvälineistä ja niiden mahdollisuuksista olisi tärkeää laajentaa.”
Kirjoittamisen moninaisuudelle tulisi siis antaa entistä enemmän tilaa, jotta yhtä lailla vammaisilla olisi mahdollisuus saada äänensä kuuluviin kirjallisuuden areenoilla.
”Maailma olisi parempi paikka, jos kaikenlaiset kokemukset pääsisivät esiin. Se vaatii politiikkaa, palveluita, apuvälineitä ja sosiaaliturvaa. Voi olla, että kyseessä on hyvinvointivaltion kokoinen projekti”, Leinonen päättää.
Teksti: Nelli Leppänen
Kuvat: Riitta Supperi
