Joskus lapsuuden haaveammatista tulee totta kuten sarjakuvapiirtäjä Juba Tuomolalle kävi. Hänen kuvituksiaan ja sarjakuviaan on julkaistu vuodesta 1983 lähtien lehdissä ja omina albumeina. Läpimurto kaiken kansan tietoisuuteen tapahtui Viivi ja Wagner -sarjakuvan siivittämänä.
1990-luvun puolivälissä Tuomola kuuli, että Helsingin Sanomat etsii uusia kotimaisia sarjakuvia. Hän muokkasi Viivistä ja Wagnerista aikuisten version, sillä alun perin sarjakuva ilmestyi lapsille suunnatussa Kultapossussa. Pian piirtäjä huomasi, että nainen ja sika elävät kuin pariskunta.
”Nuorena minulla oli pitkään identiteettikriisi, olenko oikea sarjakuvapiirtäjä vai en. Kun Viivistä ja Wagnerista tuli niin suosittu, en epäillyt sitä enää yhtään.”
Syksyllä 2025 Viivi ja Wagner täyttää 28 vuotta. Päivästrippi on ilmestynyt Helsingin Sanomissa yhtäjaksoisesti vuodesta 1997 lähtien, ja kaksikosta kertovia sarjakuva-albumeita on myyty reippaasti yli miljoona kappaletta. Valtava suosio on tuonut mukanaan suorituspaineita.
”Jokin sarjakuvassa vetoaa suomalaiseen yleisöön. Ainakin hahmot ovat sympaattisia ja tunnistettavia. Suosion salaisuus on kuitenkin aina mysteeri. Muuten olisin tehnyt muitakin sarjakuvia samalla konseptilla”, Tuomola pohtii.
Hän myöntää alun perin pelänneensä strippien tekemistä, koska perinteisen kaavan mukaan kolmeen ruutuun pitäisi mahduttaa aina hauska vitsi tai iskeä loppuun naseva punchline. Viivissä ja Wagnerissa Tuomola päätti luottaa vain naisen ja sian väliseen keskusteluun.
”Minulla kävi hyvä tuuri, että Viivi ja Wagner ilmestyi oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Sanomalehtien sarjakuvia pidettiin tuolloin vähän kuolevana alana, eikä kilpailua ollut kauhean paljon. Ehkä aika oli otollinen sellaiselle sarjakuvalle ja Viivi ja Wagner erottui joukosta.”
Sarjakuvien tekeminen on jatkuvaa opettelua ammattipiirtäjällekin
Nykyään Tuomola työstää sarjakuvastrippejä sykäyksittäin kolmesti vuodessa: tammikuussa, toukokuussa ja syyskuussa. Kuukauden kestävän prosessin aikana syntyy kerralla noin 100 strippiä. Muina kuukausina Tuomola tekee omaehtoisia projektejaan tai lomailee.
”Kun minulla on kirjoitusprosessi menossa, idea saattaa tulla vaikka nukkumaan mennessä. Silloin ajatus pitää kirjoittaa saman tien muistiin kännykkään, josta sitten piirrän sen vihkoon. Vihko ja kynä ovat merkki siitä, että olen töissä. Minun ei kuitenkaan tarvitse olla työhuoneella, vaan voin piirtää hyvin myös vaikka kirjastossa, kahvilassa tai junassa.”
Strippiluonnoksissa kuvat ja tekstit syntyvät usein samanaikaisesti. Koska Tuomola tuntee omat sarjakuvahahmonsa perin pohjin, parhaimmillaan tilanne alkaa elää paperilla kuin itsestään. Sen sijaan dialogia hän saattaa hioa piirroksia enemmän.
”Huumori on jännä laji, koska joskus voi riippua yhdestä sanasta tai jopa yhdestä tavusta, onko lopputulos hauska vai ei. Yritän aina pärjätä mahdollisimman vähillä sanoilla.”
Tuomolan mielestä sarjakuvastripit ovat kuin päiväperhosia, jotka elävät hetken. Niitä hän ei muistele jälkikäteen. Kolmen ruudun strippi pysyy myös helposti kasassa. Toisin on albumien ja kirjojen laita, sillä ne vaativat monipuolisempaa piirustustaitoa ja tarinankerrontaa.
”Pidempien tarinoiden kirjoittaminen on vaikeampaa kuin lyhyiden strippien piirtäminen. Olen ehkä liian itsekriittinen tarinoita kohtaan, joten monet niistä ovat jääneet kesken. Prosessiin pitää vain luottaa, ja varmuus kyllä kasvaa kokemuksen myötä”, Tuomola miettii ja jatkaa:
”Sarjakuva vaatii muutakin kuin piirustustaitoa. Vaikka osaisi piirtää ja kirjoittaa, ei välttämättä osaa tehdä sarjakuvia. Tarinankerronnan rytmitys ruutujen välillä on olennaista. Sarjakuvien tekeminen on loputonta opettelua, jossa ei tule koskaan valmiiksi.”
Lainauskorvaukset kompensoivat kirjojen myynnin vähenemistä
Viivi ja Wagner ei jäänyt vain sanomalehtien sivuille ja kirjojen kansiin. Hahmot löysivät tiensä niin vaatteisiin, lakanoihin, pyyhkeisiin, mukeihin kuin avaimenperiin. Oheistuotteita ilmestyi hurja määrä huippuvuosien 1997–2013 aikana.
”Viiviin ja Wagneriin saattoi törmätä hassuissa paikoissa. Kun olin Linnan juhlissa vuonna 2001, eräs vieras tunnisti minut ja nosti yhtäkkiä housun punttiaan. Hänellä oli Viivi ja Wagner -sukat.”
Onpa Tuomola käsikirjoittanut myös kolme näytelmää Viivistä ja Wagnerista ja toteuttanut laajan taidenäyttelyn maalauksineen. Tuomola muistelee kiireistä aikaa huvittuneena. Hän vain yritti pysyä menossa mukana.
”Osallistuin neuvotteluihin ja allekirjoitin sopimuksia. Jossain vaiheessa tuotteiden laadunvalvonta oli vaikeaa, koska minulla ei ollut sellaisesta aiempaa kokemusta. Kaikkeen en tosin suostunut, kuten tupakansytyttimiin ja rahapeleihin.”
”Kun Viivin ja Wagnerin suurin suosio alkoi hiipua, oheistuotteetkin alkoivat vähentyä. Se ei haitannut. Nyt elämä on paljon leppoisampaa, kun teen vain sarjakuvia.”
Hypetys Viivin ja Wagnerin ympärillä on korostanut Tuomolalle tekijänoikeuksien merkitystä. Tekijänoikeus suojaa sarjakuvahahmoja, jotta kuka tahansa ei voi hyödyntää niitä vapaasti. Erään kerran juristi tuli apuun, kun Tuomolan tekijänoikeuksia loukattiin.
”Tekijänoikeudet ovat luovan työn tekijälle erittäin tärkeä asia, ja otan ne vakavasti. Lisenssit ja sopimukset ovat kiinteästi sidoksissa tekijänoikeuksiin. Tekijänoikeuskorvaukset mahdollistavat luovan työn tekemisen ja helpottavat oman tuotteen arvottamista.”
Vaikka Tuomola ei ole saanut juurikaan apurahoja, lainauskorvauksia on kertynyt mittavasti. Kopiosto jakaa lainauskorvausta kuvantekijöille, kuten sarjakuvataiteilijoille.
”Sarjakuviani on lainattu niin paljon, että lainauskorvauksilla on aika iso taloudellinen merkitys. Lainauskorvaukset kompensoivat myynnin vähenemistä, kun osa lainaa teoksia kirjastosta. Se on minusta oikeudenmukainen käytäntö kirjailijoita kohtaan”, Tuomola arvioi.
Sarjakuvan on sanottu kuolevan, mutta hiipumisen merkkejä ei näy
Miten sarjakuvan maailma on muuttunut viiden vuosikymmenen aikana Suomessa, kun Tuomola on piirtänyt ammatikseen? Sarjakuvapiirtäjän mukaan välillä sarjakuvat ovat kiinnostaneet ihmisiä enemmän, välillä vähemmän. Aaltoliikettä on aina ollut.
Viivin ja Wagnerin lisäksi Tuomolalta on ilmestynyt muun muassa lapsilukijoille suunnattu Minerva-albumisarja, aikuisten sarjakuvaromaani Frank ja viettelysten vaunu sekä strippisarja Essin ja Einarin huusholli.
”Nykyään sarjakuvakirjoja myydään paljon vähemmän kuin ennen eikä sarjakuvalehtiä ole juurikaan Aku Ankkaa lukuun ottamatta. Minua tämä ei haittaa, koska sarjakuvia löytyy myös netistä digitaalisesti”, Tuomola toteaa ja lisää:
”Joku on sanonut, että sarjakuva on tehnyt kuolemaa koko ajan. Sarjakuva on kuitenkin niin vahva kerronnan muoto, ettei se ole kadonnut minnekään. Kuvan ja sanan yhdistelmä on ollut olemassa niin kauan kuin on ollut kulttuuria.”
Tuomola suhtautuu sarjakuvan tulevaisuuteen positiivisesti: alan koulutus on kehittynyt takavuosista, sarjakuvafestivaaleja järjestetään varsin ahkerasti, sarjakuvateoksia kustannetaan edelleen ja naispuolisia sarjakuvapiirtäjiä on paljon enemmän kuin vuosikymmeniä sitten.
Myös sarjakuvan käsittelemät aihepiirit ovat laajentuneet. Jos 1970-luvulla sarjakuvat olivat pitkälti humoristisia seikkailutarinoita, nyt ne voivat olla niin historiallisia tutkimuksia kuin henkilökohtaisia sairaskertomuksia. Sarjakuvasta on tullut Tuomolan mukaan vahva itseilmaisun väline.
”Suomi on ollut minulle hyvä sarjakuvamaa. Minulla on käynyt satumainen tuuri, kun olen pärjännyt niin hyvin. Sanomalehdet ja kustantamot ovat olleet myötämielisiä. Kotimaassa olen saavuttanut jo kaiken, mitä tällä alalla voi saavuttaa.”
”En keksi muuta ammattia, jossa olisin näin onnellinen ja tyytyväinen. Vaikka jäisin joskus eläkkeelle, se ei tarkoita, että lopettaisin piirtämisen. Semmoinen nälkä minulla on kyllä säilynyt, että haluaisin breikata vielä ulkomailla”, Tuomola paljastaa.
Teksti: Nelli Leppänen
Kuva: Riitta Supperi
