Taide tapahtuu suhteessa yhteiskuntaan, ja se on ollut aina osana yhteiskunnallisia liikkeitä. Vaikuttavana taiteenlajina näytelmä tarjoaa yhden tavan käsitellä yhteiskuntaa ravisuttelevia teemoja, kuten mielenterveyttä, köyhyyttä tai väkivaltaa
Näin uskoo näytelmäkirjailija E. L. Karhu, joka on tehnyt uraa näytelmien parissa jo lähes 20 vuotta. Alun perin hän opiskeli sosiologiaa, kunnes hyppäsi dramaturgian linjalle Teatterikorkeakouluun.
”Aika usein taiteelliset prosessini kumpuavat tyytymättömyydestä, jos koen, että jokin näkökulma puuttuu julkisesta keskustelusta. Minulla pitää olla jokin yhteisöllinen tai yhteiskunnallinen kulma, jotta koen mielekkääksi julkaista näytelmäteoksia”, Karhu pohtii.
”Minua kiinnostaa taiteessa etenkin yhteiskunnallinen arvonmuodostus: keitä ihannoidaan sankareina ja keitä pidetään antisankareina? Tätä asetelmaa voi häiritä taiteella. Teoksissani maailmaa katsotaan eri näkökulmasta kuin mihin yleensä on totuttu.”
Taiteen pitää kuitenkin toimia aina taiteen logiikalla, eli sitä ei voi Karhun mielestä valjastaa suoraan yhteiskunnalliseksi muutosvoimaksi. Vaikka taiteen avulla voidaan pureutua yhteiskunnallisiin kysymyksiin, lisäksi tarvitaan konkreettisia poliittisia toimenpiteitä.
Karhulla taiteelliseen prosessiin liittyy yhteiskunnallisen ulottuvuuden lisäksi jonkinlainen mysteeri: taide tutkii kysymyksiä, joihin ei ole vielä vastausta. Näytelmäkirjailija haluaa olla tekemisissä tuntemattoman kanssa, jotta hänestä ei tule itseään toistavaa teoskonetta.
”Yritän joka kerta keksiä itseni uudestaan ja teen myös sellaista, mitä en osaa ennestään. Se on hidasta, työlästä ja riskaabelia. Kaaoksen sietokyky pitää olla korkea.”
Eriopis ravistelee ja uusii perinteisen näytelmän käytänteitä
Viime vuosina Karhun ovat pitäneet kiireisinä Eriopis-näytelmä ja Veljelleni-romaani, jotka kuuluvat hänen ”epäsuosittuja tyttöjä” käsittelevään teossarjaansa. Nyt hän kirjoittaa sarjan kolmatta osaa. Koska kaikkea ei voi sanoa kerralla, Karhu on valinnut jokaiseen teokseen oman näkökulman.
Häntä on inspiroinut kanadalaiskirjailija Margaret Atwoodin novelli Unpopular Gals, joka käsittelee tunnettujen satujen vähemmän suosittuja naishahmoja.
”Olen kiinnostunut sellaisista naispuolisista henkilöistä, joita ei pidetä kelvollisina päähenkilöiksi. Haluan uudistaa ajatusta siitä, kenen elämä on riittävän merkittävä kerrottavaksi.”
Eriopista Karhu kuvailee lumivyörymäiseksi näytelmäksi, koska se on kaikkea muuta kuin virtaviivainen ja pelkistetty teos. Karhu halusi tuoda näytelmän muodon lähelle proosan rajaa ja haastaa näytelmän konventioita tietynlaisesta ekonomisuudesta ja näpsäkkyydestä.
”Eriopis on näytelmä, jossa on ihan liikaa tekstiä ja se on ihan liian pitkä. Esittävät ryhmät saavat lyhentää teosta niin paljon kuin haluavat ja valita siitä vaikka vain yhden lauseen.”
Temaattisesti Eriopis pohjautuu Medeia-myyttiin siirtolaisäidistä, joka tappaa lapsensa avioerossa kostoksi miehelleen. Näytelmä on antiikin ajan kreikkalaiskirjailija Euripideksen käsialaa. Teos on keskeisessä roolissa koko länsimaisen taiteen historiassa, ja siitä on tehty lukuisia sovituksia.
”Törmäsin kirjoitusprosessin aikana siihen, että Medeialla ja hänen puolisollaan Iasonilla oli myös Eriopis-tytär, josta ei ollut kirjoitettu mitään. Kiinnostuin tästä unohdetusta henkilöstä. Hän tuo esiin myös lapsen äänen, jota ei ole pidetty kulttuurissamme merkittävänä.”
Karhu kertoo, että räjähdysmäisesti kasvaneen true crimen suosio yltää Eriopiksenkin tarinaan. Genre vetää kirjailijaa puoleensa, koska häntä kiinnostaa kärsimyksen kaupallistaminen ja se, millainen ristiriita muiden kärsimyksen äärellä nauttimiseen liittyy.
”Näytelmässä Eriopikselle muun muassa todetaan, että sinullahan on hieno ja kuuluisa perhehistoria, josta kannattaa tehdä oma brändi ja menestyksekäs ura.”
Intensiivinen kirjoitustyö imaisee taiteilijan mukaansa
Karhu kuvailee tuoneensa Eriopis-teoksellaan suomen kieleen kokonaan uuden kirjallisuudenlajin: postdraamallisen näytelmän. Postdraamallinen näytelmä haastaa näyttämöperinnettä, sillä se hyödyntää mittavia tekstimassoja ja laajentaa totuttua ja eheää esityksen tapaa. Perinteinen dialoginäytelmä taas perustuu pitkälti näyttelijöiden väliseen vuoropuheluun ja esittävään kerrontaan.
”Eriopis oli järkyttävän työläs, koska en voinut käyttää olemassa olevia kirjoittamisen keinoja. Heitin roskiin tuhansia liuskoja, jotka eivät päätyneet tekstiin. Lisäksi kehitin näytelmää saksalaisten dramaturgien kanssa. Tällainen kontekstien välisyys tuottaa taiteeseen uusia innovaatioita.”
Pitkät kirjoitusprosessit ovat tyypillisiä Karhulle, sillä hän saattaa tehdä muistiinpanoja jopa useita vuosia. Lopulta aineistoa kasautuu niin, että on oikea hetki tuottaa teos. Karhu työskentelee usein intuitiivisesti; tarkan juonen sijaan hän voi saada näkyjä, jotka ohjaavat teoksen kirjoittamista.
Haluan uudistaa ajatusta siitä, kenen elämä on riittävän merkittävä kerrottavaksi.
Kun Karhu uppoutuu työhönsä, hän toimii kurinalaisesti. Houkutuksille hän sanoo ei. Läheiset ymmärtävät jo, että välillä Karhua ei vain saa kiinni. Kirjallisuuden tekeminen vaatii uhrauksia.
”Kun kirjoitusprosessi on päällä, joudun elämään aika luostarielämää. Kirjoittaminen edellyttää niin sanotusti tyhjää aikaa, jolloin alitajunta työstää tekstiä. Tällöin puhun työstä ilman työtä. Fyysinen kirjoitusvaihe voi olla lopulta aika pieni osa koko prosessia”, Karhu valottaa.
Koska kirjailija antaa teoksille kaikkensa, Karhu painottaa tekijänoikeuksien merkitystä. Kirjailijalla on oltava oikeus työstään kertyviin tuloihin. Onko ammattimaisella kirjallisuudella muuten tulevaisuutta?
”Esimerkiksi proosan puolella äänikirjapalvelut eivät myy enää kappalemääriä vaan lukuaikaa, minkä takia kirjailijoiden tulot ovat siellä romahtaneet. Näiden palveluiden pitäisi toimia samalla tavalla kuin televisio ja radio, joissa on sovittu tietyistä esityskorvauksista.”
Apurahajärjestelmä luo edellytykset näytelmäkirjailijan työlle
E. L. Karhun kaltaiset päätoimiset näytelmäkirjailijat ovat Suomessa harvassa. Ilman maamme apurahajärjestelmää pitkäjänteinen taiteellinen työ ei olisi mahdollista. Näytelmien tilausmaksut ja lipputulot ovat Karhun mukaan naurettavan pieniä suureen työmäärään nähden.
Eriopiksen Karhu kirjoitti Koneen Säätiön apurahalla, ja parhaillaan hän työskentelee näytelmäkirjailijana Taiteen edistämiskeskuksen viisivuotisen taiteilija-apurahan turvin. Lisäksi hän tekee dramaturgin töitä freelancerina ja ohjaa Teatterikorkeakoulun lopputöitä.
”Apurahat ovat mahdollistaneet näytelmieni syntymisen, poliittiseen keskusteluun osallistumisen ja ylipäätään laadukkaan suomalaisen kirjallisuuden kehittymisen. Olen kiitollinen saamistani apurahoista”, Karhu toteaa ja lisää:
”Suomessa henkilökohtainen apuraha on hirvittävän hyvä systeemi. Toivon, että sen arvo ymmärrettäisiin jatkossakin ja sitä suojeltaisiin.”
Jo vuosia Karhu on tehnyt uraa myös Saksassa, jossa toimintamalli on hyvin toisenlainen. Apurahojen sijaan kirjailijat yrittävät elää yksittäisillä rahapalkinnoilla.
”Saksassa on niin paljon näytelmäkirjailijoita, että suuri osa heistä imetään kahdessa vuodessa tyhjiin, eivätkä he ole sitten enää muodissa. On kuitenkin mahdoton yhtälö ottaa riski ja kirjoittaa ammattimaisesti ilmaiseksi ilman, että tietää, lyökö oma teos läpi.”
Karhu sai itse viime vuonna näytelmäkirjallisuuspalkinto Lean Eriopis-näytelmästään. Palkinto rahoitetaan Kopioston keräämillä tekijänoikeuskorvauksilla. Hän arvostaa palkintoa erityisesti siksi, että se myönnetään vain tekstin perusteella, ei esityksen.
Suomessa vallitsevaan palkintokulttuuriin Karhu suhtautuu muuten varsin kriittisesti.
”Etenkin proosan puolella Suomea vaivaa se, että sekä julkisuudessa että alan sisällä keskitytään spekuloimaan palkintoehdokkuuksia sen sijaan, että keskusteltaisiin oikeasti teosten sisällöistä. Tällainen omituinen ravikisa palvelee mediaa ja tiettyjen teosten myyntiä, mutta ei itse taidetta.”
Arvostuksen puute rapauttaa nykypäivän näytelmäkirjallisuutta
Suomen kansallisesti keskeisimmät kirjailijat, kuten Minna Canth ja Aleksis Kivi, ovat kirjoittaneet osan tärkeimmistä teoksistaan näytelminä. Ne tunnetaan ja niitä arvostetaan. Siksi Karhu hämmästelee, miksi nykypäivän näytelmäkirjailijoita on aliarvostettu koko hänen uransa ajan.
”Tuntuu paradoksaaliselta, että kuolleiden kirjailijoiden näytelmiä pidetään oikeana kirjallisuutena, mutta elävien näytelmäkirjailijoiden teoksia ei ikään kuin ’lasketa’ kirjallisuudeksi.”
Arvostuksen puute näkyy Karhun mielestä esimerkiksi siinä, että teatterissa kaikki muut saavat palkkaa paitsi näytelmäkirjailija. Hän on se, joka joutuu ottamaan lipputuloista riskin. Lisäksi Suomessa näytelmien esittämisen kertakäyttökulttuuri kutistaa kirjailijan mahdollisuuksia menestyä. Todellisuudessa hyvästä näytelmästä voi tehdä erilaisia ohjauksia monta kertaa.
”Näytelmiksi ei pitäisi kutsua myöskään romaanisovituksia tai dramatisointeja. Muuten suomenkielinen alkuperäisnäytelmäkirjallisuus kuolee”, Karhu tähdentää.
Miltä teatteritaiteen tulevaisuus sitten näyttää? Karhu kokee, että tällä hetkellä suomenkielinen näytelmäkirjallisuus on uhattuna. Korona-aika ja teattereiden nihkeä asenne näytelmäkirjailijoita kohtaan on tarkoittanut monille alan ammattilaisille taloudellista ahdinkoa.
”Elinvoimaisuuden lisäämiseksi on jo olemassa hyviä keinoja: jokaiseen teatteriin pitäisi palkata oma kotikirjailija ja valtionosuusrahoituksesta tulisi korvamerkitä varoja nimenomaan uusien suomalaisten näytelmien tekemiseen.”
Karhu näkee tarpeellisena, että näytelmät julkaistaan myös kirjoina, jotta ne ovat yleisölle vapaasti saatavilla. Esimerkiksi Teatterin Uusi Alkukirjasto julkaisee uusia muotoja hakevia näytelmiä. Ntamo taas on julkaissut Eriopis-näytelmän. Näytelmäteoksia voi siis ostaa tai lainata kirjastosta.
Uhkakuvista huolimatta näytelmäkirjailijan työ on ollut Karhulle alusta saakka voimakas kutsumustyö. Häntä kiehtoo edelleen näytelmän vapaus ja villeys, ja siitä hän tahtoo pitää kiinni.
”Tavoitteenani ei ole tehdä omia teoksia vaan kehittää koko suomenkielistä näytelmäkirjallisuutta ja pitää sitä avoimena kansainvälisille vaikutteille.”
Teksti: Nelli Leppänen
Kuva: Riitta Supperi
